Jotain muutoksesta

Toivepostausten sarja jatkuu. Tässä postaksessa käsitellään teemaa muutos, miten siihen voi suhtautua , kaipaanko pysyvyyttä jne. Tai jotain sellaista.

Jutun ydin on näkökulma. Saattaa näyttää siltä, että elämäni on koko ajan muutoksessa, mutta välillä ei kyllä tunnu siltä. Omasta mielestäni elämä on liiankin pysyvää, samat asiat toistuu kerta toisensa jälkeen. Varaa lento, varaa majoitus, avaa pankkitili, hanki SIM-kortti, mene töihin, mene kotiin. Uudestaan ja uudestaan. Teen aina samat asiat, joskin eri paikoissa. Alkaa käydä pitkäveteiseksi melko äkkiä. Yritän siis selittää jotain sen suuntaista, että muutos on sitä, minkä itse kukin tulkitsee muutokseksi. Jos ajattelee, ettei mikään muutu, niin sitten varmaan kaikki pysyy ennallaan.

Valonäytös Namesti Mirun kirkolla

Minulla ei ole tarjota yhtä tarkkaa syytä siihen, miksi valitsin suhteellisen pysyvän maahanmuuttajaelämän. Ihmiset on erilaisia. Monet eivät edes halua muuttaa toiseen kaupunkiin saatika toiseen maahan, mutta itse en voi kuvitella asuvani koko ikääni samassa paikassa. Missä on jännitys elämäss, jossa mikään ei koskaan muutu? Olen aina ollut kiinnostunut toisista maista ja kulttuureista, siitä miten ihmiset elävät Suomen rajojen ulkopuolella. Lapsena haaveilin eksoottisiin paikkoihin matkustamisesta ja maailmaan tutustumisesta. Sitä haluan tehdä elämässäni.

Tokihan muuttaminen voi käydä rasittavaksi. Joka kerta joutuu rakentamaan lähipiirinsä uudelleen ja sopeutumaan ympäristöön, joka voi olla tosi erilainen edelliseen verrattuna. Mutta elämä on melko samanlaista joka paikassa. Syö, nuku, käy töissä. Ei siinä mitään sen kummempaa ole. En tiedä, selitänkö tätä nyt kovin loogisesti. Pään sisällä se ainakin vaikuttaa ihan järkevältä. Itse asiassa, uusien ystävien löytäminen on lakannut vaivaamasta minua jo joku aika sitten. En ole koskaan ollut kovin sosiaalinen, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut ihmisistä. Riittää, kun tutustuu pariin ihmiseen, joita voi kutsua ystävikseen, kyllä se riittää. Joka tapauksessa olen onnellisimmillani yksin.

Toinen syy muuttuvan elämän takana uteliaisuuden lisäksi on tylsistyminen ja onnen etsiminen. Yleensä kyllästyn kaikkeen kolmessa kuukaudessa, olipa kyseessä opiskelu, työ tai harrastus. Minua ei kai ole luotu pitkän tähtäimen projekteja varten. Ne rajoittaa vapautta liikaa.

Ja sitten vielä onnellisuus. En ole koskaan ollut onnellinen ihminen. Tylsistyn helposti ja sen mukana tulee tyytymättömyys elämää kohtaan. Varmastikin muiden elämä on paljon mielenkiintoisempaa, varmasti nämä tuntemattomat muut matkustavat enemmän ja heille tapahtuu kiinnostavampia asioita. Muuttaminen paikasta toiseen on oma tapani etsiä onnellista paikkaa. Tähän mennessä en ole onnistunut kovin mainittavasti. Mielessäni on kuva paikasta, jossa on lämmintä, kivaa ja aurinkoista ja elämä on rentoa. Olen löytänyt unelmatyöni, asun mukavassa asunnossa yksin ja minulla on rahaa matkustaa paljon. Löydänköhän koskaan sitä paikkaa? Tuskinpa. Siinä oli vastaus siihen, kaipaanko koskaan mitään pysyvää. Kyllä, jos se pysyvyys on täydellistä.

Menneisyyden jäljet

Tämä on toivepostaus nro 2 aiheesta, kuinka elämäni on muuttunut viime aikoina, eli kun muutin jälleen paikasta toiseen. Mikä täällä on hyvää ja mikä huonoa "edelliseen elämään" verrattuna. Mikä on haastavaa, mikä helppoa, mitä kaipaan.

Ajattelin vertailla Prahaa Sydneyyn. Olin toki kesän Suomessa, mutta ehkä vertailusta tulee mielenkiintoisempi, kun valitsen kaukaisemman kohteen. Itse asiassa tämä on aihe, jota pyörittelen mielessäni useinkin. Miten elämä on muuttunut?

Hyvä asia Prahassa on se, että olen taas EU-alueella. Olen lähempänä perhettä, ja voin lähteä käymään Suomessa suunnittelematta kaikkea niin paljon, eikä tarvitse matkustaa yli 30 tuntia. Lisäksi EU-maassa asuessa muodollisuudet on paljon pienemmät, ei tarvitse murehta viisumeja ja oleskelulupia. Jos haluan jäädä toiseen EU-maahan, ei siitä koidu liikoja päänsärkyjä. Kauan eläköön ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus! Pidin Austaliasta, etenkin Eurooppaa leudommasta ilmastosta, mutta sinne jääminen olisi ollut ongelmallista, se on liian kaukana. Jos olisin jäänyt sinne, en voisi juuri koskaan tavata perhettäni ja ystäviäni. Lisäksi olisi todella hankalaa järjestää työviisumi. Opiskelin liiketaloutta, eikä tutkintoni ole Australian maahanmuuttoviraston toivottujen tutkintojen listalla. Kokeilen uudelleen paremmalla onnella, jos sittenkin päätän opiskella lääkäriksi tai hoitajaksi. Muka.

Mikäs täällä sitten on huonompaa. No mikäs muu kuin palkka. Saisin olla koko loppuikäni Tsekeissä töissä saadakseni säästöön saman summan, jonka säästin Australiassa 6 kuukaudessa. (Ehkä hieman liioitellen, mutta idea varmaan kävi selväksi.) Kaipaan sitä, että ymmärrän paikallista kieltä. Australiassa ei koskaan tarvinnut murehtia, ettei saisi palvelua englanniksi, ennemmin kannati olla huolissaan omasta kielitaidostaan. Olisi kiva, jos voisi lukea esimerkiksi etiketit ruokakaupassa. Kaipaan sitä, että osaan lukea. Olisi kivaa myös ymmärtää infrmaatiotauluilla olevia mainoksia, kauppojen kuulutuksia yms. Olisi kiva olla aikuinen, joka osaa toimia yhteiskunnassa annettujen ohjeiden perusteella.

Kaiken rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että aika helposti täällä saa palvelua englanniksi (paitsi ulkomaalaisvirastossa), mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että maan virallinen kieli on tsekki, ja jos ei sitä osaa, niin on auttamattomasti aina vähän ulkopuolinen. Miksi en sitten opiskele tsekkiä? Koska ei. Yritin aikoinaan opiskella venäjää ja puolaa, mutta slaavilaisten kielten sibilantit on vaan liian vaikeita. Nämä kaikki kurjat s-malliset äänteet vievät motivaationi aikaiseen hautaan. En kuule eroa äänteiden välillä, enkä varsinkaan pysty itse moisia ääniä tuottamaan. Lisäksi minulla on 18 kuukauden sopimus, jota voi jatkaa, mutta en vielä tiedä, haluanko. Jos jään tänne vain 18 kuukaudeksi, ei ole mitään järkeä opiskella uutta kieltä niin lyhyen ajan takia.

Praha on nykyisin aika kansainvälinen, mutta Sydney on paljon kansainvälisempi. Sitä kaipaan Sydneystä. Vuoden 2016 väestönlaskennan mukaan tyypillisen New South Walesissa asuvan henkilön ainakin jompikumpi vanhempi on syntynyt Australian ulkopuolella. Australiassa ei ole vaikeaa olla maahanmuuttaja, koska kaikki muutkin on. Joskus Prahassa palvelun taso on huonompaa, jos ei ihan puhu tsekkiä. Ehkä luonnollinen reaktio, mutta ärsyttää se silti. Muistelin kokemuksiani Japanissa ja Etelä-Koreassa, jossa kummassakin asiakaspalvelukulttuuri on ihan eri luokkaa, eikä asiakkaalle oikein voi näyttää suoraan, että se on aikamoinen kielitaidoton kiusankappale. Kerran menin Soulissa kampaajalle, mutta hän ei puhunut englantia. Hän haki naapurista rouvan, joka oli asunut Amerikassa, ja rouva tulkkasi keskustelumme. Tämä on palvelua, eikö vaan?

Australiassa elämä tuntui myös jotenkin mielenkiintoisemmalta. Porukka vaihtui koko ajan, ja henkeä pidätellen odotin uusia jännittäviä juonenkäänteitä huoneemme dynamiikassa. Oli yöllisiä palohälytyksiä, murtovarkaita sun muuta. En toki moista enää toivo, mutta pakko myöntää, että aiheessa oli oma jännityksensä. Ja sitten joku vielä varasti villatakkini! Ai että..

Rakastin työtäni Australiassa. Joulun aikaan homma kävi liian hektiseksi, aloitin aikaisin ja lopetin myöhään, mutta muutoin olin innoissani duunista. Kun bussi ajoi viimeiseen liikenneympyrään ennen meidän katua, olin jo täynnä energiaa ja valmiina aloittamaan hommat. Pidin työpaikan ilmapiiristä. Työkaverit oli aivan mahtavia, ja heitä kovasti ikävöin. Olisi kiva taas kävellä yhdessä bussille töiden jälkeen, käydä ravintolassa maistelemassa uusia ruokia tai mennä läheiseen ostoskeskukseen. Tämän postauksen kirjoittaminen auttoi oivaltmaan, miten olen "nostalginen" ihminen. Jos vanhoihin blogipostauksiin on luottaminen, Australia ei todellakaan ollut paratiisi, mutta aika kultaa muistot. Ehkäpä paikasta toiseen siirtymiseen tarvitsee enemmän kuin pelkän lennon. Nykyisin voi matkustaa niin nopeasti, ettei ajatukset pysy vauhdissa mukana eivätkä ehdi toipua muutoksesta. Elämä meni eteenpäin, mutta itse olen vielä jumissa toisessa ajassa, toisessa paikassa. Pitäisi ottaa tuoreempi elämänasenne. "Tulevaa en voi ennustaa ja menneestä en välitä." Elämä on tässä ja nyt.

Yksi juttu vielä: Kaipaan myös mahdollisuuksia, jotka jätin käyttämättä Australiassa. En koskaan mennyt kahvilakurssille, enkä millekään luennolle, vaikka kovasti suunnittelin niitä. Jäin paljosta paitsi, koska en käyttänyt aikaa hyödyllisesti. en mennyt juuri muualle kuin ostarille Queen Victoria Buildingissa, jota kaipaan suuresti. Paljon roinaa oli siellä, mitä en koskaan tarvitse.

10 asiaa ennen vuotta 2018

Viime aikoina juttuideat on alkaneet loppua, ja harkitsin jo, että lopettaisin koko blogin kirjoittamisen, kun siitä tuli yksi pakollinen riippakivi lisää. Kysyin kuitenkin eilen lukijoilta, mistä aiheista olisi kiva lukea jutuja, ja sain tosi mielenkiintoisia ja upeita ideoita, joista kaikista aioin kirjoittaa tässä lähiaikoina. Tämähän on siis olevinaan ainakin matkablogi, joten yllätyin vähän, kun nähtävyys-, kulttuuri-, ja ruokapostausten lisäksi toivottiin myös juttuja minusta itsestäni. Mitä ajattelen, miten koen ja näen elämän, ja miksi puuhaan asioita, joita puuhaan. Joten on tulossa myös juttuja oman pääni sisältä, Tsekki-kontekstissa totta kai. Tämä on siis eka toivepostaus. ystäväni teki minulle 10 asian listan, jotka minun pitää suorittaa ennen vuodenvaihdetta, ja sitten kirjoitella listan herättämistä ajatuksista. Tässäpä lista:

1. Hanki lemmikki/ auta hoitamaan jonkun toisen lemmikkiä. Eläimet ei ole sallittuja tässä asunnossa, enkä muutenkaan ole kauhean kiinnostunut hoitamaan lemmikkiä. Se ei oikein sovi liikkuvaiseen elämäntyyliin. Sen sijaan mielelläni voin auttaa jotakuta toista lemmikin hoidossa, mutta eläin saisi kyllä olla mielellään jokin muu kuin koira. Harmi, etten saanut tätä haastetta pari viikkoa sitten, kun ruokin työkaverin kissaa hänen ollessa poissa kaupungista.

2. Käy treffeillä. EN HALUA. Inhoan treffejä. Treffit saa minut joko tylsistyneeksi, ärsyyntyneeksi tai muuten vaan tuntemaan negatiivisia asioita itsestäni, tai kaikkea kolmea yhtä aikaa ja paljon muuta paskaa vielä siihen päälle kuorrutteeksi. Koko 29,5 elinvuoteni aikana en ole kertaakaan käynyt treffeillä, joista olisi jäänyt hyvä fiilis, ja kaikki deittailuun liittyvä skeida on hävittänyt senkin todella vähäisen mielenkiinnon, joka minulla ehkä aihetta kohtaan joskus kaukana menneisyydessä saattoi olla (tai olla olematta). En halua seurustella, ja kaikki läheiset ystäväni on aina olleet ja tulee aina olemaan naisia, joten treffeillä käymisestä en hyödy mitään. Ihan yhtä hyvän ajan tuhlausta vaan. Mutta se on tässä haasteessa, joten jotain täytyy keksiä.

3. Lue lempikirjasi. Luin ennen tosi paljon, ja minulla on monia kirjoja, jotka olen lukenut useamman kerran. Toivon meneväni jouluksi Suomeen, jolloin voisin etsiä käsiini jonkun vanhoista suosikeista, kuten Agatha Christien Kissa kyyhkyslakassa, tai M.M. Kayen Kuolema kulki Berliinissä. Sanalla sanoen, ulkomailla asuessa ei tule paljon luettua, jotenkin en koskaan repastu tarkastamaan paikallista kirjastoa ja kirjojen ostaminen käy kalliiksi ja vie tilaa.

4. Ystävysty. Saattaa olla, että tarvitsen tätä eniten. Minulla oli Prahaan lähtiessä paljon ajatuksia siitä, kuinka olisin sosiaalisempi, menisin tapahtumiin ja tutustuisin uusiin ihmisiin, mutta totuuden nimissä olen ihan sairaan kyllästynyt ihmisiin, ja haluaisin vaan olla omassa rauhassa. Ehkä ei kovin terveellistä, mutta kaipaan omaa rauhaa. Ehkäpä tässä on Australian jälkivaikutusta vielä nähtävissä, siellä olin jatkuvasti ihmisten ympäröimä ja unohdin, mitä sana "yksityisyys" edes tarkoittaa. Haluan olla itsekseni, mutta aion mennä jonnekin ulkkareiden tapaamiseen, josta voin kalastaa edes yhden uuden ystävän.

5. Vietä uusi vuosi seurassa. Uuden vuoden aattona saatan hyvinkin olla töissä vaikka puoleen yöhön, mutta uuden vuoden päivänä voisi tehdä jotain kivaa, jos ei ole liian väsy. Viime uutena vuotena jouduin lopettamaan juhlallisuudet lyhyeen, koska olin seuraavana aamuna olemaan töissä klo 6 aamulla. Uusi vuosi ei suosi minua. Onneksi on aina kiinalainen uusi vuosi, joka on itse asiassa paljon kivempi.

Enjoying the last warm day of the summer

6. Tee jotain, mistä jo lapsena pidit. Mistä pidin kersana? Tää on oikeastaan hankala. Mulla on kyllä vaikka kuinka paljon kivoja lapsuusmuistoja, mutta mitä oikeestaan tein pentuna? En koskaan ollut mitenkään erityisen aktiivinen missään. Auttakaa te, jotka tunsitte minut jo lapsena. Mitä tein? Katsotaan, mitä tästä saadaan aikaan.

7. Kirjoita kirje. Miksi enää ei ole tapana kirjoittaa kirjetä. Koko elämä on mennyt online. Kummityttöni postitti minulle kirjeen, mutta eihän se koskaan tullut perille, vaan meni takaisin lähettäjälle. Mite huonosti voi postin kulku toimia?

8. Laita tätä lista näkyvälle paikalla. Homma on hoidossa.

Joella kelluu muovinen mustekala

9. Osallistu tsekkiläiselle jumppatunnille. Kyllä toki, kuulostaa kivalta, onko kellään suositella jotakin hyvää paikkaa.

10. Suunnittele matkaa. Olisi kiva mennä lomalla vaikka Espanjaan.

Elikkäs näistä asioista aion myöhemmin teille kertoilla. Ehkä teen numero seiskan jo tänään, kun on aikaa ja sitten myöhemmin mietin, miten saan sen lykättyä postiin, kun en koskaan ehdi sinne ennen kuin se menee kiinni.

Onnen päiviä

Mikä on lempi viikonpäiväsi? Monelle se on varmaan perjantai, lauantai tai sunnuntai. Harvempi varmaan on tosi innoissaan maanantaista. Itse olen huomannut, että asuinmaa vaikuttaa siihen, mitkä päivät viikosta on kivoja ja mitkä vähemmän kivoja. Etelä-Koreassa olin aina onnellinen sunnuntaista, koska se oli viikon ainoa oikea vapaa. Kävin lauantaisin korean tunneilla, jonne pääseminen vei tunnin metrossa yhteen suuntaan. Koulu sattui nimittäin olemaan metrolinjan vastakkaisessa päässä. Sunnuntain tullen olin näin ollen onnellinen siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. Kävin joskus ulkona lounaalla ja vähän ostoksilla, se siitä.

Puolassa listan kärkeen pääsivät perjantai-illat ja lauantait. Sunnuntaista en juurikaan perustanut, koska kuten kaikki tiedämmekin, sunnuntaita seuraa tuskallisen usein ja varmasti maanantai. Maanantai ei ole koskaan ollut kiva päivä ja tuskin tulee olemaankaan.

Irlannissa tykkäsin erityisesti torstaista, älä kysy miksi. Ehkä siihen vaikutti irlantilainen tapa ratketa torstaina, ja ajatus siitä, että viikonloppu alkaakin torstaina, tarttui. Kansakunta, joka ei jaksa odottaa perjantaita. Australiassa minulla ei ollut lempipäivää, koska suuren osan ajasta vaan matkustelin, eikä sillä niin väliä, matkustaako perjantaina vai tiistaina. Täällä Prahassakaan en ole vielä keksinyt viikon parasta päivää. Ehkä vaikka keskiviikosta voi tulla lempipäivä. Se on tarpeeksi outo.

Se viikonpäivistä. Seuraava aiheeni on loma. Mullahan on siis 8 päivää lomakertymää tälle vuodelle, ja ajattelin käyttää ne marraskuussa. Haluaisin reissata jonnekin, missä on lämmintä. Missä on lämmintä marraskuussa? Israelissa? Olisi kiva mennä johonkin tosi eksoottiseen ja täysin erilaiseen paikkaan, mutta en tiedä, olenko tarpeeksi erilainen ja eksoottinen ihminen moiseen. Olisko suosituksia tarjota?

Miten niin pakkasin liikaa

Elämän mahduttaminen matkalaukkuun on taidetta, ja Australiassa tosi moni on ollut sitä mieltä, että en ole kovin kummoinen taiteilija. Joka ikinen ihminen, joka on nostanut matkalaukkuani, on todennut, että pakkasin liikaa. Vai niin. Noinkohan? Arvatkaapa mitä? Tällä hetkellä matkalaukussa ei ole yhtäkään vaatekappaletta, jolle ei ole vielä ollut käyttöä.

Jalat vie ja taas mennään

Oma neuvoni onkin heittää suoraan romukoppaan ajatus siitä, että matkalaukun pitäisi olla todella kevyt ja reppureissaajien pitäisi kilvoitella siitä, kellä on keveimmät kantamukset. Jos aiot mennä oikeasti vaeltamaan, siis kävelemään keskelle Australian lukematonta erämaata, niin ilman muuta kannattaa karsia turhat pois. Itselläni tilanne ei ole tämä, vaan olen kulkenut paikasta toiseen bussilla ja lentokoneella. Siinä se matkalaukkukin kulkee, eikä itse tarvitse rullata sitä perässä kuin muutama kilsa korkeintaan. Mikä ongelma se nyt on?

Itseäni ei hirveästi huvita ajatus siitä, että lähtisin edes kirpparilta ostamaan vaatteita täällä, ensinnäkin siksi, että ne ovat sielläkin kalliita, ja koska toisekseen kirpparilta on vaikea löytää mieleistään, oikeaa kokoa, ehjää ja puhdasta ja niin edelleen. Rakastan kippareita, mutta en lähtisi etsimään sieltä vaatetta tarpeeseen, vaan tekemään löytöjä. Lisäksi esimerkiski jonkun toisen jalkaan muokkautuneet käytetyt, hikiset kengät eivät kuulosta mielestäni kovin hygieniseltä tai mukavalta. 

Haluan, että minulla on vaatetta vähän joka lähtöön, kun olen matkalla. Shoppailu on toki kivaa, mutta sen on kivaa lähinnä vaan jos on säännöllisiä tuloja. Ehkä kuitenkin ennemmin syön täällä Australiassa, kun heitän 20 dollaria t-paidan hankkimiseen. Miksi ihmeessä ostaisin jotain, mitä minulla on pilvin pimein kotona? Ja vaatteitahan minulla riittää lähes loputtomasti.

Tämä jakku on kohta kiertänyt maailman

Sitten on vielä ne ikuiset pyykkihuolet. Koneellinen pyykkiä maksaa yleensä 4 dollaria, ja kuivausrumpu toiset neljä. Me pestään vaatteita käsin, jos ei päästä jossakin pesemään niitä ilmaiseksi. On ihan kiva, kun mukana on enemmän kuin kaksi t-paitaa, koska ihan aikuisten oikeasti, pyykinpesu reissun päällä on ihan perseestä. Ei ole paikkaa, mihin ripustaisi vaatteet kuivumaan, ja tää koko saari on niin kostea ja homeinen, ettei vaatteet kuivu kunnolla edes viikossa. Ihan kuin Irlannissa aikanaan. 

Ja kun kaikki hyvät vaateyhdistelmät on pyykissä, voi alkaa tehdä uusia yhdistelmä, joka kulkee mun ja Annan puheessa nimellä reppureissumuoti. Otetaan sitä, mikä on vielä puhdasta ja suhteellisen ehjää. Samat trikoot käy puutarhaan, työnhakuun ja pyjamaksi. Pitäisi varmaan perustaa muotiblogi seuraavaksi. LOL. Muuten, en ole koskaan parsinut vaatteita niin paljon kuin täällä. Onneksi niitä on paljon, niin voin surutta heittää pois ne, jotka näyttävät karmeilta sitten, kun tämä seikkailu loppuu.

Koti on siellä, missä tavarasi valtaavat eniten alaa

Kengät painaa myös paljon, mutta niitäkin on hyvä olla mukana. Mulla on viisi paria, joista kaksi paria on jo kulunut puhki. Kaikki kengät on olleet kovassa käytössä ja varvassandaalit piti jo korvata uusilla. Lämmintä vaatetta kannattaa ottaa mukaan, sillä etenkin tääll etelässä voi olla hyytävän kylmää. Arvatkaa, paljonko talvitakki painaa? Arvatkaapa sen jälkeen, paljonko sen ostaminen maksaa? Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen niin liikuttavan itsevarma pakkaaja, enkä kuunnellut kenekään typeriä joskin hyväntahtoisia "ota puolet pois"-ohjeita. Puolikin vuotta olisi aika pitkä aika juosta takapuoli paljaana, saatika millaista mielipahaa moinen käytös saattaisi herättää.

Kahdestaan matkustaminen

Puhutaan tänään kahdestaan matkustamisesta. Ollaan Annan kanssa puitu tätä teemaa useaan otteeseen reissun aikana, ja joka kerta tultu siihen tulokseen, että oli mahtava idea tulla tänne kahdestaan. Jos olisimme tulleet tänne  omia aikojamme, olisimme varmaan kumpikin jo varanneet masentuneena lentolipun kotiin. Kohtalotoverin olemassaolo kuitenkin vahvistaa taistelutahtoa, ja jaksaa pitää pintansa tuulimyllyjä vastaan tilanteessa kuin tilanteessa. Asiat, jotka täällä ärsyttää, on jotenkin helpompia käsitellä ja hyväksyä kahdestaan. Kohdalle osuneet huonot kokemuksetkin tuntuu paljon helpommalta kahdestaan. Ja hyvät kokemuksetkin on jotenkin merkityksellisempiä, kun voidaan niitäkin hehkuttaa yhdessä ja saadaan niihin näin ollen vielä lisähohtoa.

Australiassa välimatkat on aivan valtavia, ja matkustaessa on kiva, kun on juttukaveri mukana, tai edes joku, jonka kanssa on helppo olla hiljaa. Sitä paitsi kahdestaan voidaan vahtia toisiamme, ettei syödä eväitä heti, kun ollaan istuttu bussiin. Mun kohdalla se on ainakin suuri riski, mutta kun yhdessä päätetään, että eväspussia saa raottaa vasta yhdeltätoista, niin päätöksessä on helpompi pysyä.

Toisinaan rahankin puolesta on helpompi matkustaa kahdestaan, kun saa kuluja puoliksi. Oletteko koskaan huomanneet, miten paljon enemmän lomamatkoista, hotellihuoneista sun muista joutuu maksamaan, jos reissaa yksin? Koko maailma on suunniteltu pariskunnille ja perheille, ruokakin myydään tukkupakkauksissa, joten on kiva, kun ollaan täällä kahdestaan, niin päästään edes hiukan hyötymään tarjouksista. Ja köyhäilybudjetillakin voi välillä ostaa jotain vähän kalliimpaa, kun yhdistetään viimeset dollarimme.

Yksin matkustaessa joutuu koko ajan olemaan niin valppaana, joutuu miettimään, mihin jättää tavarat jos menee vessaan, jos haluaa lähteä aamulla juoksemaan ja jättää lompakon hostellille. Kahdestaan voidaan mennä aamulenkille vuorotellen, toinen vahtii vähäistä maallista mammonaa, kun toinen juoksee. Toinen vahtii tavaroita, toinen käy altaassa uimassa. Kätevää!

Me ollaan tiimi, jossa kummallakin on omat vahvuudet ja heikkoudet. Varsinkin näissä vapaaehtoishommissa se on osoittautunut hyväksi diiliksi. Voidaan jakaa työt mielenkiinnon ja osaamisen mukaan.

Entä mikäs sitten on vaikeampaa kahdestaan matkustamisessa? Se on ehdottomasti hitaampaa, koska päätöksistä pitää neuvotella, pitää käyttää enemmän aikaa suunitteluun jne. Ja kompromissit kuuluu asiaan. Ollaan kyllä tultu siihen tulokseen, ettei kumpikaan ehkä oikein loisteta sillä alalla. Jos toinen haluaa Kiinaan ja toinen Venäjälle, niin me ei mennä kompormissin vuoksi Mongoliaan, vaan kumpikin menee sinne, mikä itseä kiinnostaa, mutta sehän on ihan OK. Ei sitä koko ajan tarvitse olla kuin paita ja perse.

Roinan haalimisesta

En välttynyt siltä sittenkään, nimittäin sukuni roinankeruugeeniltä. Heti, kun tunnen vähän asettuneeni aloilleni edes viikoksi, roinageei aktivoituu. Huomasin sen kauhukseni tänä aamuna, kun löysin keittiöstä hylätyn kylmälaukun, jossa oli lappu "saa ottaa". No minähän tietenki otin, ja vein mennessäni suurimman osan syömäkelpoisesta sisällöstäkin. Apua, täällä hostellissa tuntee olevansa kuin korppikotka haaskan äärellä, koko ajan väijymässä tilaisuutta viedä jonkun toisen hylkäämää tavaraa.

Olen yrittänyt vältellä roinan keruuta siitä asti, kun aloin matkustella, mutta minulla on metsästäjä-keräilijän vietti, joka kuin itsestään johtaa ihmisparan kokoamaan kaikenlaista, koska "sitä voi joskus tarvita". Ja lainaan tuossa useampaa kuin yhtä sukulaistani. 

Perustelen ilmaishankintani sillä, että  kun jotain ilmaiseksi saa, niin pitää ottaa. Toisekseen en omista tällä hetkellä paljon muuta kuin matkalaukullisen vaatteita ja käyttötavaraa. Kalliissa Australiassa pitää ajatella nenäänsä pidemmälle ja kerätä varastoja pahan päivän varalle. Tiedä vaikka möisin kylmälaukun muutamalla dollarilla tässä..

Mutta kun aloin vakavissani miettiä, pitäisikö kahvia sisältänyt minigrip-pussi pestä ja uusiokäyttää johonkin muuhun tarkoitukseen, alettiin olla siinä pisteessä, missä lääkityksen tarkastaminen on paikallaan. Samaan kategoriaan kuuluu tyhjän, lasisen pikakahvipurkin säilyttäminen. Meillä oli purkki päivän pari Airlie Beachilla, ennen kuin heitimme sen turhana pois. Tätä haaskausta seuraavana päivänä löysimme rikkinäisen paketin pesupulveria ilmaishyllyltä ja voiveroitimme yhteen ääneen "oispa nyt se lasinen kahvipurkki!" Mutta ei se mitään, tyhjä kvinoapussi on nykyään pesupulveripussi, ja se painaa vähemmän kuin kahvipurkki. 

Sitten aloin kerätä kirjoja, vanha helmasynti, joka on kestänyt koko elämän ajan. No mitäs ihmiset menee ja jättää niitä tuonne "saa ottaa"-osastolle. Nyt on jo kolme kirjaa tarrttunut matkaan ja pahoin pelkään, ettei se siihen jää. Ei sillä, että haluaisin edes välttämättä lukea ne, mutta kun en osaa sanoa kirjoille ei. Tiedäthän, miten ne surkeana ruikuttaa siellä "älä jätä minua tänne, minä haluan sun mukaan".

Ikävä juttu tässä haalimisessa on se, että kaikki, mitä nyt omistan, ei enää mahdukaan matkalaukkuun, eli jotain pitää kohta karsia pois. Kyselin lentoja Brisbaneen ja kysyin, ottaako mikään lentoyhtiö 30 kilon matkalaukkua. 

"30 kiloa, älä naurata", oli myyjäheppulin (joka oli muuten asunut Suomessa ja osasi kysyä multa suomeksi, mistä oon kotoisin) lyhyt ja ytimekäs vastaus. Vähän mietittyään hän kuitenkin vaihtoi kantaa ja sanoi "tai voit kokeilla Jet Staria, ne saattaa hyväksyä 30 kiloa". Nähtäväksi jää.

Usein kysytyt kysymykset

Minulta on kysytty monenmoisia hassuja asioita reissujeni aikana, ja ajattelin esitellä niistä kaksi, sekä kertoa hieman erilaisten kulttuurien yhteentörmäyksestä. Viimeisessä vapaaehtoispaikassani eräs rouva kysyi, pidänkö omasta äidinkielestäni. Olin luonnollisesti aina ajatellut, että totta kai jokainen pitää omasta äidinkielestään. Tämä keskustelu ja kielitieteen kurssi, jolle ilmoittauduin netissä, saivat minut ajattelemaan kieltä ja identiteettiä. Totta kai rakastan suomea. Missä muussa kielessä muka on niin hauskoja ja ennen kaikkea korkeakielisiä ja hyödyllisiä ilmaisuja, kuten esimerkiksi "pilkunnussija"? Miksiköhän muuten suomalaiset ilmaisut on niin usein todella raadollisia.

Minulla on monia syitä pitää suomesta. Ensinnäkin se on ainoa kieli, jossa minulla ei ole hassua aksenttia (ja jos joku moista väittää, joutuu siitä edesvastuuseen). Eli  kun menen kauppaan Suomessa, mun ei tarvitse joka kerta erikseen selittää, mistä kaukaa olen kotoisin. Toisekseen se on ainoa kieli, jolla pystyn keskustelemaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä ja jos joku kritisoi sanavalintojani, niin siitäkin tulee edesvastuuta. Lisäksi suomi on kieli, jolla kommunikoin perheen ja sukulaisten kanssa, se tunnekieli, jolla ajattelen ja johon palaan kun olen väsynyt, vihainen, järkyttynyt, poissa tolaltani jne. Eräänä yönä heräsin, kun Anna käveli meidän huoneessa ja minulle tuli ensimmäisenä mieleen englanniksi "what's wrong". Olin monta minuuttia ihan lukossa, koska en tiennyt, mitä kieltä minun pitäisi puhua. Niinä harvoina kertoina, kun näen unia englanniksi, herään hämmentyneenä siihen tunteeseen, että päässä joku mutteri on väärässä paikassa.

Toinen hassua laatua oleva kysymys on kysymys siitä, onko Laura mun oikea nimi. Tätä kysyttiin erityisesti Koreassa, missä on tavallista ottaa länsimaiselta kuulostava nimi, jos tekee töitä länkkärien kanssa. Mutta on sitä muuallakin kysytty. Joka tapauksessa, kyllä se vaan niin on, että kyseessä on oikea nimi. Haluutteko nähdä mun passin vai mitä? Ilmeisesti Laura ei sovi suomalaisten nimien kategoriaan. Ikävä totuus kuitenkin on, että se oli yksi tavallisimmista tyttöjen nimistä 80-luvun loppupuolella. Jos huutaa kadulla "Laura!", niin tusina mun ikäistä tyttöstä kääntyy katsomaan.

Ja lopuksi yksi asia jota todella kaipaan Suomesta ja joka ei ole ruisleipä. Hiljaisuus. Australiassa ja reppureissaajien keskuudessa vallitsee sosiaalinen, rupatteleva kulttuuri. Tämän kulttuurin tarve kommentoida vähän kaikkea väsyttää henkilöä, joka tulee kulttuurista, jossa on kohteliasta jättä ihmiset rauhaan. Päivänä eräänä puristin sitruunasta mehua veteeni ja eiköhän yksi puhelias matkatoveri jo ollut siinä mainitsemassa, että "ai, laitat sitruunaa veteen". Niin. Tiedetään. Näenhän tämän itsekin, joten ei sitä ole pakko mainita. Vähän kuin aksenttini. Tiedän, että puhun englantia aksentilla, ja se on lakannut hämmästyttämästä minua aikaa sitten. Välillä tuntuu, kuin joku koko ajan selostaisi elämääni yleisölle. ("Nyt se pakkaa matkalaukkuaan, mihinkä se on lähdössä"). Ja silloin haluan mennä paikkaan, jossa ihmisten ei ole pakko yrittää täyttää joka ikistä yli kaksi sekunttia kestävää  hiljaisuutta sisällöttömällä höpinällä.

Mistään kotoisin

Mietteitä siitä, kuinka et jaksa kertoa kulmakioskin kassalle, miten aikoinaan lähdit koreaan vaihtoon ja siitä sitten Puolan kautta Irlantiin töihin ja sitten välivuotta viettämään Australiaan. Kun aksenttisi kertoo sinusta liikaa. Mietteitä siitä, että välillä on inhottavaa, kun ei voi kontrollida sitä, mitä tietoa muut ihmiset saavat sinusta. 

Yritin ostaa postimerkkejä paperitarvikekaupasta ja myyjä totesi, ettei heillä ikävä kyllä ole ulkomaan postimerkkejä. Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, miten rasittavaa välillä on, kun puhuu aksentilla. Esimerkkejä on toki monia muitakin. Joka kerta, kun alan juttelemaan jonkun kanssa, ennemmin tai myöhemmin joudun referoimaan koko maastamuuttotarinani. Kotiseutujen kyseleminen on toki helppo tapa aloittaa keskustelu ja varmasti useaa jopa oikeasti kiinnostaa, mistä tämäkin hassu ulkkari tänne putkahti, mutta kun kaikki keskustelut alkavat samalla tavalla, niin se maistuu välillä puulta.

Auringonlaskun aikaan

Eikä siinä vielä mitään, että keskustelu ohjautuu ennemmin tai myöhemmin lähtöruutuun, mutta haluaisin toki itse valita, kelle kaikille kerron itsestäni. Satunnainen kadunkulkija ei tee sillä tiedolla mitään, mutta en voi vaikuttaa siihen, että minut leimataan ulkomaalaiseksi heti, kun avaan suuni. Hiljaisuus on kultaa. En halua toistella, mistä olen tullut, haluan kertoa, mihin olen matkalla.

Sitten välillä tapaa ihmisiä, jotka itsekin nolostuvat omaa uteliaisuuttaan ja lisäävät kiiressti "siis alunperin". Kotimaatahan on helppo vaihtaa ja kansallisuuden vaihtaminenkin onnistuu toisinaan. Voisin olla uunituore australialainen, amerikkalainen, englantilainen jne, mutta edelleen kaikki kuulevat, että olin joskus jotakin muuta. Oikea aksentti on todennäköisesti vieraan kielen oppimisen vaikein osa-alue. voin vain kuvitella, miten kyllästyneitä elämänkerran läpikäymiseen ovat sellaiset ihmiset, jotka asuvat kymmeniä vuosia ulkomailla. Kuinka kauan voi olla muukalainen uudessa kotimaassaan? 

Muistakaamme aina, että vierivä kivi ei sammaloidu

Tässä tapauksessa on helpompi olla ulkomaalainen maassa, jossa jo naamasta näkee, että maahanmuuttajahan se siinä mitä todennäköisimmin tallustaa. Koreassa asuessa kukaan ei juurikaan hämmästynyt sitä, etten olekaan korealainen, kappas vaan. Lisäksi erilainen naama toimi ikään kuin varoitussignaalina. Kieliä puhumattomat, pysykää kaukana. Toisaalta erilaisen näköiset ihmiset kokevat enemmän rasismia. Että toisaalta on ihan kiva sulautua massaan.

Aina, kun aksenttiasia alkaa riepomaan minua, muistutan itseäni hassusta sattumasta, jonka pappa kertoi. Pappa oli käynyt hammaslääkärissä kotona Suomessa ja hammaslääkäri oli hoidon päätteeksi kysynyt, että mistäs kaukaa te olette tänne tullut, kun ette ilmiselvästi ole paikallinen. Pappa oli tästä hämmästynyt, kertonut syntyneensä Karjalassa ennen sotia ja esittänyt vastakysymyksen, että mistä ihmeestä hammaslääkäri sen arvasi. Vastaus: hampaista. Ilmeisesti siksi, että pappa ei ole syönyt tämän alueen ruokaa eikä juonut tämän alueen vettä. KAIKKI meissä kertoo tarinaa meidän alkuperästämme, ja sitä vastaan on turha taistella. 

Mistähän lie tämäkin aikanaan Australiaan joutunut, nykyisin kuitenkin esillä museossa Brisbanessa

Kieli vie Kiovaan asti- tai Varsovaan, jos ei ymmärrä kuulutuksia rautatieasemalla

Muistatko sen tunteen, kun opit viimeinkin lukemaan? Kun kirjaimista tuli sanoja ja sanoista lauseita? Kun viimeinkin itse ymmärsit, mitä kieltotauluissa, ohjetauluissa sun muissa plakaateissa luki? Parastahan lukutaidossa ei suinkaan ole se, että kun se on kerran saavutettu, se on ja pysyy. Parasta on se, että sen erityisen pörheän onnistumisen tunteen voi kokea uudestaan ja uudestaan. Sen kun vaan alkaa opiskella uutta kieltä. Ei riitä se, että opettelee kirjaimet uudelleen, kaupan päälle saa opetella vielä sanatkin! "Lukeminen helppo, ymmärrys vaikea."

Hetkellisen heikkouden vallassa päätin opetella taas kerran lukemaan, eli siis alkaa opiskella puolan kieltä. Edes sen verran, että osaan lukea sitten ruokalistan, vaikken veroviraston roskapostista koskaan mitään ymmärtäisikään. Tämän uskomattoman optimistisen toiveen esitin siis ennen kuin olin tutustunut puolan kieleen ollenkaan. Tutustumisen jälkeen optimistisin ennuste on se, että viidessä vuodessa opin laskemaan kymmeneen ja ehkä sen jälkeen varovasti saattaisi olla mahdollista ehkä alkaa vähän harkita perustervehdysten opettelua.

Puola kuuluu slaavilaisiin kieliin, ja aiemmin olen tutustunut siihen porukkaan vääntämällä kolmen kurssin verran kättä venäjän kanssa. Koska arvosanat ajautuivat laskusuhdanteeseen, päätin unohtaa koko jutun. Ja juuri kun olin ammattiin valmistuttuani onnellisesi tuudittautunut siihen uskoon, etten enää joudu vaivaamaan päätäni uuden kielen opiskelulla, ajauduin nousuveden mukana Itämeren vastakkaiselle rannalle ja löysin itseni maasta, jossa voi missata junansa kun kuulutus tulee vain paikallisella kielellä, jota ei ymmärrä.

Ensi viikolla kaikki tähän mennessä opittu joutuukin sitten tosi kovaan testiin, kun menemme kahvilaan kohtalotovereiden kanssa. Toiveissa olisi saada kahvia ja kakkua, mutta jos se pitää puolaksi tilata niin täytynee tyytyä pelkkään kahviin. Katsotaan sitä kakkuasiaa uudelleen joulun tienoilla. XD

• "Kieli vie Kiovaan asti" on venäläinen sananlasku

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Onko sinustakin joskus tuntunut siltä, että bad hair day ei ole enää päivä? Se on viikko. Tai kaksi viikkoa. Tai viimeksi kun laskit, niin se oli kuukausi. Tai kaksi. No, tapahtui eräänä päivänä noin kuukausi sitten, että heräsin tähän karuun todellisuuteen. Siitäpä sitten piti alkaa miettiä, josko sitä tsippailisi johonkin kampaajalle. Kulutin kuukauden asian suunnitteluun, koska pahoin pelkäsin, etten löytäisi kampaajaa, joka puhuu englantia (tai suomea, se kun on niin suosittu vieras kieli).

Huonohiushelvettiin lopullisesti tympääntyneenä tallustelin viimein kampaajalle aseinani yksityiskohtaiset kuvat siitä, miltä lopputuloksen tulisi näyttää edestä, takaa ja värinsä puolesta. Kampaaja ei pahemmin puhunut englantia (ja suomeakin aika huonosti, hehe), mutta päätin ottaa riskin. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin eihän koskaan voi olla varma, että joku toinen on ymmärtänyt sen, mitä on suu vaahdossa selittänyt. Ihmisiä ei voi pakottaa näkemään päässään samoja kuvia, joita itse näkee. Eikä onneksi ole ajatuksenlukijoitakaan vaivaksi asti sattunut kohdalle.

Loppujen lopuksi jännittävän reissun jälkeen kävi ilmi, että en voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen. Että kyllä se kuulkaa on niin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Investoin uuteen päähäni 149 zlotya ja keikka oli joka groszinkin väärti. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Kun raha puhuu, kukaan ei kuuntele

Mikäs se maailmaa pyörittää, ellei raha. Siitä huolimatta ihmisillä tuntuu harvemmin olevan sitä tarpeeksi ja hyvin harvojen ja valittujen kuulee koskaan valittavan, että sitä on liikaa. Paitsi ehkä Puolassa. Puolassa jopa vapaa kirjailija itse on päässyt kokemaan, miten riepova tunne on se, kun on liian rahoissaan. Ikävä kyllä ei sen takia, että tilillä olisi niin paljon fyrkkaa, ettei lisää mahdu, vaan lähinnä siksi, että Puolassa suuret setelit ovat pannassa.

Valotan tässä vähän Puolan valuutan taustoja, mikäli tilanne on jollekulle epäselvä. Puolan rahayksikkö on złoty, ja sitä esiintyy aina pikkuisesta yhdestä groszista suuren kahdensadan zlotyn seteliin asti. Ja se kahdensadan zlotyn seteli on turhuuden turhuus, sillä se ei kelpaa mihinkään, paitsi ehkä hyväntekeväisyyteen.

Olipa täällä käymässä supermarketissa, ravintolassa, vaatekaupassa, kirjakaupassa, kosmetiikkakaupassa (ja tämä lista on loputon, joten päätän sen tähän), niin myyjä olettaa asiakkaalla olevan sen verran ymmärrystä, ettei ala tuputtamaan edes sitä sadan zlotyn seteliä, jos ostos maksaa kaksikymppisen. Pidetään ne rikkaudet omana tietona ja maksetaan sopivalla rahalla.

Pikkuhiljaa jopa hajamieliseksikin kutsuttu vapaa kirjailija on myös alkanut muistaa, ettei zlotysotaan kannata lähteä huonosti varustautuneena. Siitä huolimatta tuntuu, että olen jatkuvassa velkakierteessä, kun yhteiset reissut kavereiden kanssa päättyvät joka toinen kerta siihen, että joku maksaa meikäläisen ulos, kun ei ollut sopivaa valuuttaa. Taaskaan.

Mitä sitten tapahtuu niille ruojille, jotka kehtaavat tyrkyttää niitä kirottuja sadan ja kahdensadan seteleitä? No, kun sellaisen järeän aseen kaivaa lompakostaan, niin kassahenkilön kauhistuneesta ilmeestä sen näkee, että pieleen meni. Kysyvät joka kerta, eikö ole pienempää, vaikka kassalipas pullistelisi vaihtorahaa. Jostain syystä siitä ei vain haluta luopua. Eikä siinä sitten auta kun pelata ulkomaalaiskortti ja sopertaa, että en puhu puolaa, jolloin yleensä saa käteensä vaihtorahat.

Ensi viikon teema on uskaltautua postiin. Viime viikolla ei ollut kertaakaan postin ohi kulkiessa sopivaa rahaa, niin en uskaltanut mennä sinne tarjoamaan viisikymppistä. Tiedä vaikka postineiti olisi kaivanut pistoolin esiin moisesta rikoksesta suivaantuneena.

Viereisessä kuvassa esiintyy suurempia lajitovereitaan harmittomampi kaksikymppinen.