Mistään kotoisin

Mietteitä siitä, kuinka et jaksa kertoa kulmakioskin kassalle, miten aikoinaan lähdit koreaan vaihtoon ja siitä sitten Puolan kautta Irlantiin töihin ja sitten välivuotta viettämään Australiaan. Kun aksenttisi kertoo sinusta liikaa. Mietteitä siitä, että välillä on inhottavaa, kun ei voi kontrollida sitä, mitä tietoa muut ihmiset saavat sinusta. 

Yritin ostaa postimerkkejä paperitarvikekaupasta ja myyjä totesi, ettei heillä ikävä kyllä ole ulkomaan postimerkkejä. Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, miten rasittavaa välillä on, kun puhuu aksentilla. Esimerkkejä on toki monia muitakin. Joka kerta, kun alan juttelemaan jonkun kanssa, ennemmin tai myöhemmin joudun referoimaan koko maastamuuttotarinani. Kotiseutujen kyseleminen on toki helppo tapa aloittaa keskustelu ja varmasti useaa jopa oikeasti kiinnostaa, mistä tämäkin hassu ulkkari tänne putkahti, mutta kun kaikki keskustelut alkavat samalla tavalla, niin se maistuu välillä puulta.

Auringonlaskun aikaan

Eikä siinä vielä mitään, että keskustelu ohjautuu ennemmin tai myöhemmin lähtöruutuun, mutta haluaisin toki itse valita, kelle kaikille kerron itsestäni. Satunnainen kadunkulkija ei tee sillä tiedolla mitään, mutta en voi vaikuttaa siihen, että minut leimataan ulkomaalaiseksi heti, kun avaan suuni. Hiljaisuus on kultaa. En halua toistella, mistä olen tullut, haluan kertoa, mihin olen matkalla.

Sitten välillä tapaa ihmisiä, jotka itsekin nolostuvat omaa uteliaisuuttaan ja lisäävät kiiressti "siis alunperin". Kotimaatahan on helppo vaihtaa ja kansallisuuden vaihtaminenkin onnistuu toisinaan. Voisin olla uunituore australialainen, amerikkalainen, englantilainen jne, mutta edelleen kaikki kuulevat, että olin joskus jotakin muuta. Oikea aksentti on todennäköisesti vieraan kielen oppimisen vaikein osa-alue. voin vain kuvitella, miten kyllästyneitä elämänkerran läpikäymiseen ovat sellaiset ihmiset, jotka asuvat kymmeniä vuosia ulkomailla. Kuinka kauan voi olla muukalainen uudessa kotimaassaan? 

Muistakaamme aina, että vierivä kivi ei sammaloidu

Tässä tapauksessa on helpompi olla ulkomaalainen maassa, jossa jo naamasta näkee, että maahanmuuttajahan se siinä mitä todennäköisimmin tallustaa. Koreassa asuessa kukaan ei juurikaan hämmästynyt sitä, etten olekaan korealainen, kappas vaan. Lisäksi erilainen naama toimi ikään kuin varoitussignaalina. Kieliä puhumattomat, pysykää kaukana. Toisaalta erilaisen näköiset ihmiset kokevat enemmän rasismia. Että toisaalta on ihan kiva sulautua massaan.

Aina, kun aksenttiasia alkaa riepomaan minua, muistutan itseäni hassusta sattumasta, jonka pappa kertoi. Pappa oli käynyt hammaslääkärissä kotona Suomessa ja hammaslääkäri oli hoidon päätteeksi kysynyt, että mistäs kaukaa te olette tänne tullut, kun ette ilmiselvästi ole paikallinen. Pappa oli tästä hämmästynyt, kertonut syntyneensä Karjalassa ennen sotia ja esittänyt vastakysymyksen, että mistä ihmeestä hammaslääkäri sen arvasi. Vastaus: hampaista. Ilmeisesti siksi, että pappa ei ole syönyt tämän alueen ruokaa eikä juonut tämän alueen vettä. KAIKKI meissä kertoo tarinaa meidän alkuperästämme, ja sitä vastaan on turha taistella. 

Mistähän lie tämäkin aikanaan Australiaan joutunut, nykyisin kuitenkin esillä museossa Brisbanessa