Speaking of languages

Do you still remember the special pleasure of learning to read? When letters became words and words started to form sentences? When you could finally read books, magazines, flyers, information on bulletin borads and so on? (I can remember the joy when I didn't need Mother's help to read subtitles in foreign movies.)

Guess what? That special feeling of accomplishment is not forever lost even if it's not likely that you'll suddenly forget how to read. It's possible to experience it again. And again. You just need to start studying a new language. What's even better, it's not enough to learn just the alphabet this time. You'll also need to learn the words, hahahahaaa. (Evil laughter) "Easy to read, difficult to understand".

I don't know what possessed me when I thought that it would be a nice idea to learn to read once again, in Polish this time. I don't care if I'll never be able to read the junk mail tax office might send me, I'd be happy to be able to read a menu at a restaurant. I made this unbelievably optimistic wish before I had any knowledge of the Polish language. Now my most optimistic plan is to learn the numbers in 5 years and maybe then it could be possible to take a look at the most common greetings.

Polish belong to Slavic languages and previously I have wrestled with that lot when I tried to study Russian. When my grades hit a rock bottom I decided to forget the whole thing. After graduating from UAS I felt a momentary relief, thinking that I'm done studying languages. But then I drifted to Poland with the rising tide and found myself in a country where it's not only possible, but also very probable, to miss a train if you don't happen to understand the announcements at the railway station.

So, all in all, I started studying Polish. Next week my newly acquired skill will be tested. Let's see if I can order a coffee and a piece of that delicious cake at a coffee shop. If I'm not able to say "cake" in Polish, at least I'll get the coffee.

Kieli vie Kiovaan asti- tai Varsovaan, jos ei ymmärrä kuulutuksia rautatieasemalla

Muistatko sen tunteen, kun opit viimeinkin lukemaan? Kun kirjaimista tuli sanoja ja sanoista lauseita? Kun viimeinkin itse ymmärsit, mitä kieltotauluissa, ohjetauluissa sun muissa plakaateissa luki? Parastahan lukutaidossa ei suinkaan ole se, että kun se on kerran saavutettu, se on ja pysyy. Parasta on se, että sen erityisen pörheän onnistumisen tunteen voi kokea uudestaan ja uudestaan. Sen kun vaan alkaa opiskella uutta kieltä. Ei riitä se, että opettelee kirjaimet uudelleen, kaupan päälle saa opetella vielä sanatkin! "Lukeminen helppo, ymmärrys vaikea."

Hetkellisen heikkouden vallassa päätin opetella taas kerran lukemaan, eli siis alkaa opiskella puolan kieltä. Edes sen verran, että osaan lukea sitten ruokalistan, vaikken veroviraston roskapostista koskaan mitään ymmärtäisikään. Tämän uskomattoman optimistisen toiveen esitin siis ennen kuin olin tutustunut puolan kieleen ollenkaan. Tutustumisen jälkeen optimistisin ennuste on se, että viidessä vuodessa opin laskemaan kymmeneen ja ehkä sen jälkeen varovasti saattaisi olla mahdollista ehkä alkaa vähän harkita perustervehdysten opettelua.

Puola kuuluu slaavilaisiin kieliin, ja aiemmin olen tutustunut siihen porukkaan vääntämällä kolmen kurssin verran kättä venäjän kanssa. Koska arvosanat ajautuivat laskusuhdanteeseen, päätin unohtaa koko jutun. Ja juuri kun olin ammattiin valmistuttuani onnellisesi tuudittautunut siihen uskoon, etten enää joudu vaivaamaan päätäni uuden kielen opiskelulla, ajauduin nousuveden mukana Itämeren vastakkaiselle rannalle ja löysin itseni maasta, jossa voi missata junansa kun kuulutus tulee vain paikallisella kielellä, jota ei ymmärrä.

Ensi viikolla kaikki tähän mennessä opittu joutuukin sitten tosi kovaan testiin, kun menemme kahvilaan kohtalotovereiden kanssa. Toiveissa olisi saada kahvia ja kakkua, mutta jos se pitää puolaksi tilata niin täytynee tyytyä pelkkään kahviin. Katsotaan sitä kakkuasiaa uudelleen joulun tienoilla. XD

• "Kieli vie Kiovaan asti" on venäläinen sananlasku

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Onko sinustakin joskus tuntunut siltä, että bad hair day ei ole enää päivä? Se on viikko. Tai kaksi viikkoa. Tai viimeksi kun laskit, niin se oli kuukausi. Tai kaksi. No, tapahtui eräänä päivänä noin kuukausi sitten, että heräsin tähän karuun todellisuuteen. Siitäpä sitten piti alkaa miettiä, josko sitä tsippailisi johonkin kampaajalle. Kulutin kuukauden asian suunnitteluun, koska pahoin pelkäsin, etten löytäisi kampaajaa, joka puhuu englantia (tai suomea, se kun on niin suosittu vieras kieli).

Huonohiushelvettiin lopullisesti tympääntyneenä tallustelin viimein kampaajalle aseinani yksityiskohtaiset kuvat siitä, miltä lopputuloksen tulisi näyttää edestä, takaa ja värinsä puolesta. Kampaaja ei pahemmin puhunut englantia (ja suomeakin aika huonosti, hehe), mutta päätin ottaa riskin. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin eihän koskaan voi olla varma, että joku toinen on ymmärtänyt sen, mitä on suu vaahdossa selittänyt. Ihmisiä ei voi pakottaa näkemään päässään samoja kuvia, joita itse näkee. Eikä onneksi ole ajatuksenlukijoitakaan vaivaksi asti sattunut kohdalle.

Loppujen lopuksi jännittävän reissun jälkeen kävi ilmi, että en voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen. Että kyllä se kuulkaa on niin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Investoin uuteen päähäni 149 zlotya ja keikka oli joka groszinkin väärti. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Devil's Haircut

Dear reader,

Did you ever wake up with the sinking feeling that your bad hair day is not a day anymore. It's a week. Two weeks. A month. You name it. Well, I did wake up with this feeling a month ago. And after that I've been considering a visit to hairdresser's. I was hesitating for such a long time because I wasn't sure if I could find a hairdresser who'd speak English (or Finnish, haha).

Anyways, after suffering the enormous pains of the bad hair purgatory for the better part of the summer, I finally decided to take action in oder to look less like something the cat dragged in. Well, of course it turned out that the hairdresser didn't speak much English (and if you try very hard I'm sure you can make an educated guess about her Finnish skills :) but you see, I was desperate. So, equipping myself with detailed photos of the desired result, I decided to take the risk.

Come to think of it, you can never be 100% sure that someone has understood what you've explained, even if you happen to have a common language. At least I've often heard people complain that their hairdresser/cosmetologist/doctor didn't quite get it and they were not satisfied with the result. You can't force other people to see your vision. And they can't read your mind (which is a fact to be happy about, really).

As it turns out after the scary visit is over, I couldn't be more satisfied with the result. As they say, a picture is worth a thousand words. And it was definitely worth the 149 zlotys I invested in this. :)))) All is well when the hair is well!

When money talks, no one is listening

Money is the thing that makes the world go round, isn't it? Nevertheless people never seem to have enough of it and it's extremely rare to hear someone complain that they have too much of it. Except if you happen to be living in Poland. In Poland even the blogger herself has come to understand the pain of having so much money that you don't know what to do with it. Unfortunately this is not because I'm sickly rich and it's impossible to deposit more into the bank account, but because the usage of large banknotes is banned, so to say.

For those who didn't already know, the currency of Poland is zloty. The smalles unit is the teeny-tiny coin of one grosz and the largest one is two hundred zloty. And two hundred zloty is good for nothing except maybe for charity.

It doesn't matter whether you are at a grocery store, cosmetics store, clothers store, restaurant (the list is endless, so I'll make a stop here), the cashier will expect the customer to have more common sense that to try and pay with hundred zloty if the price of the product is only twenty zloty. Keep your wealth a secret, please!

You will notice the aversion towards poor banknotes when you stand in front of the cashier and extract hundred zloty from your purse. The cashier will immediately step backwards in attempt to take some distance to that potentially dangerous object you are holding. They will invaribaly enquire if you have a more suitable bill hidden somewhere. My savior is my inability to understand Polish. It works miracles every time and I get my change.

Slowly even my absent minded self has understood that one cannot go to zloty war unprepared. Because of this "currency crisis" I'm indebted to someone most of the time and I'm sure my friends are sick and tired of paying me out when I fail to produce a suitable bill. So in the future I promise to carry a wider assortment of bills to be able to pay for my own food and drinks..

Next week I will start practicing what I just preached and promised by finally going to the post office. I've been postponing my visit because last week I didn't dare to go there waving my 50 zloty note, but now I have this harmless 20 zloty (see below). So let's see if I'll come out alive!

Kun raha puhuu, kukaan ei kuuntele

Mikäs se maailmaa pyörittää, ellei raha. Siitä huolimatta ihmisillä tuntuu harvemmin olevan sitä tarpeeksi ja hyvin harvojen ja valittujen kuulee koskaan valittavan, että sitä on liikaa. Paitsi ehkä Puolassa. Puolassa jopa vapaa kirjailija itse on päässyt kokemaan, miten riepova tunne on se, kun on liian rahoissaan. Ikävä kyllä ei sen takia, että tilillä olisi niin paljon fyrkkaa, ettei lisää mahdu, vaan lähinnä siksi, että Puolassa suuret setelit ovat pannassa.

Valotan tässä vähän Puolan valuutan taustoja, mikäli tilanne on jollekulle epäselvä. Puolan rahayksikkö on złoty, ja sitä esiintyy aina pikkuisesta yhdestä groszista suuren kahdensadan zlotyn seteliin asti. Ja se kahdensadan zlotyn seteli on turhuuden turhuus, sillä se ei kelpaa mihinkään, paitsi ehkä hyväntekeväisyyteen.

Olipa täällä käymässä supermarketissa, ravintolassa, vaatekaupassa, kirjakaupassa, kosmetiikkakaupassa (ja tämä lista on loputon, joten päätän sen tähän), niin myyjä olettaa asiakkaalla olevan sen verran ymmärrystä, ettei ala tuputtamaan edes sitä sadan zlotyn seteliä, jos ostos maksaa kaksikymppisen. Pidetään ne rikkaudet omana tietona ja maksetaan sopivalla rahalla.

Pikkuhiljaa jopa hajamieliseksikin kutsuttu vapaa kirjailija on myös alkanut muistaa, ettei zlotysotaan kannata lähteä huonosti varustautuneena. Siitä huolimatta tuntuu, että olen jatkuvassa velkakierteessä, kun yhteiset reissut kavereiden kanssa päättyvät joka toinen kerta siihen, että joku maksaa meikäläisen ulos, kun ei ollut sopivaa valuuttaa. Taaskaan.

Mitä sitten tapahtuu niille ruojille, jotka kehtaavat tyrkyttää niitä kirottuja sadan ja kahdensadan seteleitä? No, kun sellaisen järeän aseen kaivaa lompakostaan, niin kassahenkilön kauhistuneesta ilmeestä sen näkee, että pieleen meni. Kysyvät joka kerta, eikö ole pienempää, vaikka kassalipas pullistelisi vaihtorahaa. Jostain syystä siitä ei vain haluta luopua. Eikä siinä sitten auta kun pelata ulkomaalaiskortti ja sopertaa, että en puhu puolaa, jolloin yleensä saa käteensä vaihtorahat.

Ensi viikon teema on uskaltautua postiin. Viime viikolla ei ollut kertaakaan postin ohi kulkiessa sopivaa rahaa, niin en uskaltanut mennä sinne tarjoamaan viisikymppistä. Tiedä vaikka postineiti olisi kaivanut pistoolin esiin moisesta rikoksesta suivaantuneena.

Viereisessä kuvassa esiintyy suurempia lajitovereitaan harmittomampi kaksikymppinen.