Tänään oli jännittävien sattumusten päivä. Ensinnäkin Anna palasi viimein Mission Beachin viidakon
karmeuksien viehätysten ääreltä takaisin Cairnsiin ja näin ollen minulla on taas matkatoveri, jonka kanssa voin jakaa reissun ilot ja surut. Toinen jännän äärellä kokemus oli pienoinen maanjäristys, joka ravisutti Australiaa iltapäivällä. Järistyksen keskus oli paljon etelämpänä, mutta pieni tärinä ylsi tänne meidän kaupunkiin saakka. Koska satuin juuri olemaan lukemassa kirjaa sängyssä röhnöttäen, tunsin järistyksen. Ensin ajattelin, että minua vaan huimaa, mutta sitten Japanista tuttu "kuka heiluttaa mun sänkyä"-tunne palasi, ja keksin, että kyseessä on maanjäristys, joskaan en tiennyt, että täälläkin on järistyksiä, jotka voi oikeasti tuntea. Luin äsken uutisista, että järistys oli 5.8 magnitudia ja Queenslandin suurin järistys 20 vuoteen!
No niin, se siitä, on varmaan jopa epätervettä olla näin haltioissaan maanjäristyksestä.. Mutta on meillä ollut muitakin henkisiä maanjäristyksiä. Olimme Annan kanssa kumpikin omilla tahoillamme pari viikkoa ja sinä aikana kummallakin on ollut aikaa ajatella tätä reissua. Kahdestana ollessa me tuemme ja turvaamme toistemme selustaa ja kaikki ongelmat tuntuu paljon pienemmiltä, mutta yksin on ollut pakko miettiä elämää täällä, ja myös elämää Aussiseikkailun jälkeen. Ehkä ei ole kamalan yllättävää, että meillä oli samantyyppisiä mietteitä Australiasta. Puhun nyt kuitenkin vaan omista tuntemuksistani ja Anna puhukoon omistaan (linkki hänen blogiinsa, mikäli haluat vilkaista Annan pään sisälle: http://www.lily.fi/blogit/no-delays)
Ensinnäkin tällä hetkellä tuntuu siltä, etten enää ole lainkaan innostunut koko Australia-seikkailusta. Olen toki tunnettu siitä, että mielenkiinto asiaan kuin asiaan menee kolmessa kuukaudessa (joka muuten tuli juuri äsken täyteen), mutta olen silti vähän hämmentynyt. En ollut koskaan suunnitellut elämääni Australiaa pidemmälle, sillä ajattelin aina jotenkin, että Australiassa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, valaistun ja keksin, mitä haluan tehdä. No arvata saattaa, ettei se aivan niinkään mene. Voi kunpa vastausten löytäminen olisikin niin helppoa, mutta karmea totuus on edelleen se, että tein huonoja koulutusvalintoja, en tiedä mitä työtä haluaisin tehdä, paitsi että en halua tehdä ihmislähtöistä työtä ja rahaa ei koskaan ole niin paljon kuin tarvitsisi.
Ajattelin tänään, että menen joulun aikaan kenties Thaimaan kautta takaisin Suomeen, ennen kuin lähden seuraaviin seikkailuihin, joskaan en tiedä, missä ne mahtavat olla. Toisaalta haluaisin asua lähempänä perhettä ja ystäviä, mutta toisaalta tunnen itseni niin hvyin. että tiedän, että pohjoismaiden talvi vaan vituttaa minua, enkä oikein jaksa sitä ajatusta, että palaisin pysyvästi Suomeen vihaamaan elämääni siellä. Se tunne on edelleen tuoreessa muistissa. Jos satut tietämään mukavan lämpöisen paikan, josta on helppo löytää töitä ilman muodollista pätevyyttä, niin kerro toki, missä se paikka on.
Lyhyemmän tähtäimen suunnitelmana on kuitenkin mennä Sydneyn seudulle, jossa meillä on uusi vapaaehtoispaikka katsottuna. Vapaaehtoishommistakin on hieman kadonnut viehtätys, sillä olisi kiva jos olisi oikeasti oma elämä, eikä vain lainaisi toisten elämää. Mutta toisaalta siinä säästää rahaa. Sydneystä matka jatkuu Melbourneen, ja jos Melbournesta ei löydy töitä, on aika lähteä Aasiaan lomailemaan ennen kuin joudun takaisin Suomeen. Joka tapauksessa, siinä oli viime päivien mietteet pähkinänkuoressa. Yritän seuraavan kerran kirjoittaa positiivisemman postauksen. Puolustuksekseni sanottakoon, että matkaväsymys on osa matkailijan arkea, sitä ei tarvitse pelätä tai hävetä. Se ei tarkoita, etten nauti matkastani, että haluan vaan hypätä seuraavaan Eurooppaan suuntaavaan koneeseen, tai että kadun reissuun lähtöä. Tää on vain yksi niistä päivistä tien päällä, jolloin kaikki näyttää vähän harmaalta ja ankealta ja pään sisällä sataa. Mutta kokemuksesta voi oppia, kun hyväksyy sen, ottaa sen vastaan ja antaa sen haihtua pois.
