Tohtorien tutkintoja

Kävin tänään testaamassa Australian terveyspalvelut ensimmäistä kertaa, koska korvaan koskee. Korvassa ei ollut mitään muuta vikaa, kun jotenkin oli naarmuuntunut, sama vaiva oli aiemmin Koreassa. Lääkärikäynti innoitti kirjoittamaan vertailevan tutkielman terveydenhuollosta eri maissa, olenhan käynyt lääkärissä vähän joka puolella maailmaa. (Siitä en ole varma, kannattaako aiheella ylpeillä.)

Aloitan a:sta, eli Koreasta. Korea on pikkuvaivoja sairastavan paratiisi, sillä maan tapana on mennä suoraan spesialistille vaivassa kuin vaivassa. Jos siis korvaan koskee, niin mennään korvalääkärille jne. Lääkärille pääsee menemällä terveyskeskukseen, joita on joka korttelissa ainakin kaksi. Se on sitten eri asia, onko minulla ja lääkärillä yhteistä kieltä, mutta koska en anna pikkuasioden masentaa itseäni, enkä tosiaan halunnut maksaa kansainvälisestä sairaalasta kansainvälistä hintaa, menin aina paikalliselle lääkärille. Yleensä joka paikassa oli joku Jenkeissä opiskellut, joka puhui englantia.

Kun kirjoitin, että lääkäriin pääsee menemällä paikan päälle, tarkoitin juuri sitä. Ajanvaraus ei ole välttämätöntä. Usein vain pumpsahdin terveystalolle, kun minulla oli aikaa ja sain reseptiasiat sun muut kuntoon vain vaivaisen vartin odottelulla. Miten tämä on käytännössä mahdollista- ei aavistustakaan, mutta kuluttajan näkökulmasta homma toimii. Spesialistivisiitti keventää kukkaroa oman kokemukseni mukaan 10000-20000 wonin verran, mikä karkeasti on 7-14 euron välillä. Somasti pakatut pikku huumepussit (kuva alla) saa mukaan kulma-apteekista. Koreassa ollessa emme ikinä tienneet, mitä meille syötettiin. Naureskeltiin vaan, että lienee jauhettua lohikäärmeen häntää ja saviruukkua. Mitä ikinä olikin, niin aikankin tehosi sukkelaan. Pistää epäilemään, oliko satsiin luikahtanut esim. opiaatteja.

Suomessa varaan ajan ja odotan silti sen pakollisen akateemisen vartin, koska ajat on yleensä myöhässä, ja koska ainakin kahdella potilaalla on sama aika samalle lääkärille, ja lisäksi maksan enemmän yleislääkärikäynnistä. Mainittakoon kuitenkin, että reseptien uusiminen onnistuu yleensä ilmaiseksi.

Puolassa minulla oli firman sairasvakuutus, jonka turvin pääsin ilmaiseksi yksityiselle klinikalle hakemaan sairaslomalappuani. Lääkärit puhuivat englantia ja kokemukset olivat ihan positiiviset, joskin kolmen tunnin bussissa istuminen sairaana hieman himmensi systeemin loistoa, sillä vapaita aikoja ei välttämättä ollut lähiklinikalla silloin, kun itselle sopi. Ehdotonta plussaa oli nettivarausjärjestelmä, josta pääsi valitsemaan lääkärin ja kellonajan joutumatta jonottamaan pitkäpiimäisellä palvelulinjalla. Informaatioteknologia tekee introvertin elämästä niin paljon parempaa.

No sitten Irlantiin, jossa sairaslomalappua hakiessani kysyin, voinko lentää sairaana Amsterdamiin. Lääkäri siihen totesi, että kyllähän se toki onnistuu, mutta ehdotti, etten käyttäisi kovin paljon huumeita, kun kerran olen jo sairas. Siis eikö lääkärin kuuluisi sanoa, ettei huumeita pidä ottaa missään olosuhteissa? Lähdin klinikalta hieman huolissani Irlannin kansakunnan tilasta. Tämä loistava neuvo maksoi kolmisen kymppiä, josta puolet korvasi firman maksama sairasvakuutus.

Ja entäs sitten hintataso täällä Australiassa, jossa kaikki maksaa automaattisesti mansikoita? Reissu ei maksanut mitään, sillä minulla on paikallinen Medicare-kortti, elikäs perusterveydenhuoltokuluni laskutetaan suoraan Australian valtiolta. Mikä siinä, en minä tuota surra taida. Ei tarvitse lähteä matkavakuutuksen kautta hakemaan omiaan pois. En taida edes kehdata hakea 4 euron särkylääkekuluja matkavakuutuksesta.