A day late a dollar short

Receiving a weekly salary is good for the soul. You can keep buying things you don't really need without feeling guilty about it. Yesterday I bought nail polish and body lotion. Today I bought expensive blueberries and kimchi and my conscious is quiet for once. Without income I would have felt guilty as hell for such unsustainable use of savings.

In the weekend I must go and buy myself a new sports bra and gym pants because the ones I had met a strange faith. I folded them on my bed in the evening, so that in the morning I just need to jump into them and run for the bus. However, it seems that I slept a bit restlessly and kicked them off the bed. You'd assume they fell to the floor but you'd assume wrong. As it happens, we don't have much empty floor space, having 8 suitcases in the room. So I guess my clothes fell to my roommate's suitcase. By the time when I woke up he had already checked out, probably on his flight back to Korea, my clothes travelling safely inside his luggage. Hopefully the poor guy doesn't have a girlfriend waiting. Another woman's sweaty sports bra is not the kind of souvenir any of us wants to reveice. PS it seems a bit unfair that my clothes got to go to Korea but I'm stuck here in Australia.

Well then, it gives me the perfect excuse to go to the city. Unfortunately I like using money. (The Earth doesn't really like my spending, though.) Earning your own money and being able to decide how to use it is one of the best feelings imaginable. Knowing that your account balance increases every week instead of decreasing is quite cool, too. I doubt if I'll ever be able to recover my initial investment on this trip but at least I'm not running out of money all the time. That's all for this week. I have 8 hours a day to pla interesting, addictive blog posts and this is all I'm capable of. It's not good to appear too absent minded at work, they might thing I'm a bit retarded or a bit high.  

Palkansaajien keskusjärjestöstä päivää

Rahan tulossa on se hyvä puoli, että sitten voi ostella kaikkea kivaa tuntematta syyllisyyttä moisesta käytöksestä. Eilen ostin kynsilakkaa ja kosteusvoidetta ja sipsejä. Tänään ostin pirun hintavia mustikoita ja kimchiä, eikä omatunto kolkuta lainkaan. Ilman tuloja syyllisyys olisi kalvanut päivätolkulla moisen epäsäästeliään elämisen jäljiltä.

Viikonloppuna täytyy lähteä ostamaan uudet työhousut ja urheilurintsikat, koska edellisille kävi vähän hassusti ehkä. Taittelin työvaatteet sängyn jalkopäähän aamua odottamaan ja yön aikana ilmeisesti nukuin niin levottomasti, että potkaisin ne lattialle. Tai siis kämpiksen matkalaukkuun, joka kuin saalista odottaen väijyi avonaisena siinä. Kun heräsin, kyseinen kämppis oli vissiin jo kirjautunut ulos ja lennolla takaisin kotiin Koreaan. Matkalaukussa menossa mukana mun työvaatteet. Toivoa sopii, ettei jannulla oo kotona tyttöystävää odottamassa, sillä toisen naisen hikisennihkeät urheiluliivit eivät kenties ole paras mahdollinen ulkomaan tuliainen. PS. Epäreilua, että mun rinstikat pääsee Koreaan, mutta minä en.

Mutta ei se mitään, siinäpä vasta oivallinen tekosyy mennä kaupungille. Ikävä kyllä pidän kuluttamisesta. (Ikävä kyllä maapallo ei pidä siitä, että minä pidän kuluttamisesta.) Se, että tienaa itse rahansa ja saa itse päättää, miten ne käyttää, on aika mahtava tunne. Se, että pankkitilin saldo kasvaa pienenemisen sijasta vasta mahtava tunne onkin. Tuskipa tältä reissulta saa takaisin niin paljon, mitä tähän investoi, mutta ainakaan ei mene miinukselle koko ajan. Siinäpä tämän viikon mietteet, päivät olisi aikaa suunnitella mielenkiintoisia ja koukuttavia blogipostauksia, mutta tämän parempaan en pysty. Ei passaa olla töissä liian poissaoleva, etteivät ala epäillä, että olen sittenkin vähän vajaa tai aineiden vaikutuksen alla.  

About solidarity

I want to write about something that made my blood boil with anger last weekend. We had a fire alarm in the night. It happens quite often on this street that an alarm of some kind goes off, the noise is something you easily get used to, so at this point it'll take an airstrike to wake us up. That's why our room was one of the last rooms to evacuate on that night. I shouted ”fire alarm, wake up” until the even sleepier roommates of ours woke up and left the room.

But apparently that's not the done thing. Anna heard this horror story in the morning when she was eating breakfast at the same time with a German guy who wondered what fire alarm Anna was talking about. The guy didn't wake up even though the siren kept wailing at least fifteen minutes and his roommates were quick enough to evacuate themselves an leave him to face his faith in a house that could have been on fire. Luckily the house wasn't on fire but the alarm was caused by the foam extinguisher some drunk asses emptied in the corridor. Everyone of us has their own sense of humor, we can't help that.

The guy left behind, sleeping in his bed gets on my nerves because that kind of behavior is unacceptable. We are all pretty much alone here, travelling far away from those who love us and care if we are alive or dead. Would it be too much to ask to ask people to care for each other a bit? Maybe the world would be a bit better place if we thought about other people, too, not just ourselves. At least in an emergency, please!  

Solidaarisuudesta

Pakko kirjottaa tapauksesta, joka viime viikonloppuna kuohutti verta jonkun verran. Meillä oli täällä palohälytys, missä ei sinällään vielä ole mitään ihmeellistä, koskapa tällä kadulla joku sireeni soi harva se yö. Joten helposti käy niin, että meteliin tottuu, eikä mikään ilmahyökkäystä pienempi melu nosta meitä enää ylös vuoteistamme. Niinpä meidän huone oli viimeisten joukossa, jotka evakuoituivat tästä huushollista. Huusin myös kaikki itseänikin unisemmat kämppikset ylös, ulos ja lenkille, sillä hei, kaveria ei jätetä.

Toisin oli muualla. Anna kuuli tämän kauhutarinan aamulla, kun aamupalalla yhtä aikaa ollut saksalainen jannu ihmetteli, mistä palohälytyksestä Anna jutteli. Tyyppi ei ollut herännyt sireenin meluun, ja samassa huoneessa asuvat olivat näppärästi evakuoineet itsensä ja jättäneet tämän väsähtäneen toverin autuaasti oman onnensa nojaan potentiaalisesti palavaan taloon. Kyseessä ei onneksi ollut tulipalo, hälytyksen aiheutti käytäviin ruiskutettu vaahtosammuttimen vaahto, koska jonkun humalaisen aasin mielestä se oli ollut ihan helvetin hauska idea. Itse kullakin oma käsitys hauskasta toki.

Tämä yksin nukkumaan jätetyn tyypin tarina nyppii hermoja siitä yksinkertaisesta syystä, että tommonen on niin väärin. Me ollaan kaikki vähän oman onnemme nojassa täällä matkustellessa, olisiko tuo liikaa vaadittu, jos vähän pidettäisiin huolta toinen toisistamme? Maailma olisi jonkun verran parempi paikka, jos otettaisiin toisetkin huomioon, jos ei muuta niin edes hätätilanteessa.

Home is where the heart is

How do strangers become a part of your family? That's easy, just live with the same people for some time and you'll start to think they are your family. That's what happens when you live in a hostel and it actually happens quite easily. At first we were six persons in the same room, then we got two extra beds for the high season. Every time those extra people arrive we wonder if they'll live with us or if they'll just visit us. Every time they leave we are happy to be six again. I mean, you gotta be friendly and welcoming but sometimes it's nice to be with your own family, and only with them.

Maybe we've made ourselves too comfortable living here. It was this week when I found myself considering living here permanently, working in the ironing shop until I retire and then moving to a Finnish retirement home in Brisbane. Sounds like a plan. We can't really move away anyway because we've accumulated too much stuff. My locker is full of take away plastic cups, free old books from the local library and other salvaged pieces of crap other people threw away. Too troublesome man, to try to find another room.

Sculptures by the sea 

Besides the roommates are nice. We support each other. One of these morning my roommate didn't have bread so I gave him some of mine. The next morning I didn't have salt so he gave me some of his. This is communism that works. If you have a hammer, better know someone who has nails.

Honestly, when we first moved here we didn't like the hostel and hated the area. Living in the entertainment distict didn't do it for us. But then we got used to it. Started to think it's OK to live in the red light district. Then we started to think it's cool, we like it. Now we don't want to move away anymore. Maybe we are not quite right in the head anymore, wanting to share the room with seven other people, accepting non-functioning kitchen, bedbugs and all.  

Koti on siellä missä sydän on - Ryysyranta story

Miten vieraista ihmisistä tulee sun perhe? Helposti, asut vaan niiden kanssa tarpeeksi kauan, niin sitä alkaa pikku hiljaa ajatella, että kyseessä on perhe. Niin täällä hostellissa käy helposti, jos asuu samojen ihmisten kanssa pidempään. Aluksi meitä oli kuusi huoneessa, sitten saatiin kaksi lisäsänkyä, koska on vuoden ruuhkaisin aika. Aina, kun ne lisätyypit tulee, me mietitään, tuleekohan ne meille asumaan vai käymään vaan. Ja aina, kun ne lähtee, me huokaistaan helpotuksesta ja kiitellään onneamme siitä, että hetken aikaa kotona ollaan vaan me kuusi. Siis pitäähän vieraanvarainen olla, mutta ei kukaan jaksa, jos vieraita on koko ajan. Välillä on kivaa, kun ollaan vaan ihan perheen kesken.

Ollaan sopeuduttu tänne hostelliin ehkä vähän liiankin hyvin. Vasta tällä viikolla ajattelin, että olen eläkkeelle asti töissä nykyisessä työssäni, asun täällä hostellissa ja sitten menen Brisbanen suomalaiseen vanhainkotiin. Kuulostaa suunnitelmalta. Ei me voida muuttaa pois täältä, kun ollaan täytetty meidän lokerot noutokahvin kertakäyttömukeilla, kirjastosta ilmaiseksi saaduilla poistokirjoilla ja muulla hylkytavaralla. Liian vaivalloista alkaa pakkaamaan romujaan ja etsimään uutta majataloa.

Taidetta meren rannalla

Lisäksi ihmiset on täällä mukavia. Me tuetaan toisiamme. Eräänä aamuna kämppiksellä ei ollut leipää joten tarjosin omaani. Seuraavana aamuna ei ollut suolaa, joten samainen kämppis tarjosi omaansa mulle. Mietin, että kommunismi voi tällä tavalla toimiakin. Jos on olemassa vasara, niin kannattaa tuntea joku, jolla on nauloja.

Rehellisesti sanottuna aluksi hostelli ei vaikuttanut kovin viihtyisältä. Aluekin oli melkoisen ikävä. Viihdekorttelissa asuminen ei oikein kuulostanut meikäläiseltä. Pikkuhiljaa kaikkeen kuitenkin sopeutuu. Ensin alkaa ajatella, että onhan se ihan ok asua täällä punaisten lyhtyjen alueella. Sitten alkaa ajatella, että on ihan mukavaa asua kyseisellä alueella. Sitten ei enää halua pois lähteäkään. Että mikähän päässä naksahti, kun ajatus huoneen jakamisesta seitsemän muun kanssa kuulostaa ihanteelliselta, samoin kuin keittiö, jossa ei ole kunnon hellaa saati uunia, samoin kuin kirput ja luteet. Ryysyranta meidän malliin.  

Success is a Chronic Condition

I was about to give up on this entire adventure. I disliked my life in Sydney and everything seemed hopeless until one day I received a phone call from an employment agency I had contacted weeks back. They offered me an one-day assignment at the airport the next Tuesday. I accepted, of course. When I was there at the airport, considering booking my flight back to Europe, my present company called me and asked if I could come for an interview the next day.

So I went to the interview on Wednesday and it turned out I had actually come for a training. I got the job and started there the next Monday. And a couple of days ago the agency I already mentioned before contacted me again and offered me some shifts during New Year's season. All in all, in Australia you'll never know when your luck will change. You never know what kind of opportunities are waiting just around the corner. Anna and I are chronically good at making money, we usually find jobs quite easily, so at the beginning we were a bit depressed, sad and puzzled because no one seemed to need us.

By the way, ”can you come for an interview” in Australia can mean many things that have nothing to do with the traditional job interview. When I was invited for in interview for the cleaning job, their only question was if I could start the next day. The same thing happened with my current job. The interview turned out to be a training. I was half an hour late for the interview and I still got the job. It doesn't matter so much here. If you are half an hour late for the interview in Finland you can kiss goodbye to the job. It tells something about your motivation if you can't even bother to find out how to get to the right place on time.

Krooniset menestyjät

Olin jo luovuttamassa koko Australia-seikkailun suhteen. En pitänyt elämästäni Sydneyssä ja kaikki vaikutti tasaisen toivottomalta, kunnes eräänä torstaina mulle soitettiin työnvälityksestä ja kysyttiin, menisinkö seuraavana tiistaina lentokentälle töihin. Totta kai menin. Kun istuin lentokentällä miettimässä elämänmenoa, nykyisestä työpaikastani soitettiin ja kysyttiin, tulisinko seuraavana päivänä haastatteluun.

Keskiviikkona siis menin haastatteluun, joka osoittautuikin työhönvalmennukseksi. Perehdytyksen päätteeksi pomo kysyi, koska voisin aloittaa. Aloitin seuraavana maanantaina. Tänään taas edellä mainitty työnvälitys oli tavoitellut mua, varmaan lisää keikkaluontoisia töitä tiedossa. Tässä maassa onni voi kääntyä koska vaan. Ikinä ei tiedä, mitä nurkan takana odottaa. Ollaan Annan kanssa silleen kroonisia menestyjiä, että yleensä onnistutaan pääsemään työhön aika helposti, siksipä olimmekin hieman hämillämme ensimmäiset kuukaudet täällä, kun töitä ei millään tuntunut löytyvän. 

Australiassa on muuten tää käsite tuutko työhaastatteluun lievästi erilainen kuin Suomessa. Kun menin hotelleja siivoamaan, mulle soitettiin, että tuutko työhaastatteluun ja haastattelun ainoa kysymys oli, että voinko aloittaa seuraavana päivänä. Samoin nykyiseen työhöni piti mennä vaan katsomaan paikkaa, mutta kun sitten viimein saavuin sinne puol tuntia myöhässä, koska eksyin hieman matkalla, mulle kerrottiin, että olinkin itse asiassa tullut koulutukseen. Sain paikan, vaikka olin myöhässä. Se ei täällä Australiassa niin haittaa. Suomessa jos haastatteluun tulee myöhässä, niin saa sanoa heipparallaa työlle, kertoo jotain motivaatiosta, jos ei jaksa edes selvittää, miten pääsee paikan päälle ajoissa.  

A woman in the world of men

That's the conclusion after serious discussions with Anna. Too many men everywhere. In the last post I introduced you the life of an immigrant woman, so now it's time to explore the fascinating world of immigrant men. This is an outsider's opinion, of course.

There are more men here in the hostel than there are women. It has something to do with the guys' inability to find shared rooms. (Says the woman who hasn't even started looking for one yet. It could be that I am a man after all myself). Sometimes the kitchen feels more like a military base than a kitchen. When I came home from work I noticed with a sinking feeling that the amount of men in our room had doubled. We are 50:50 now. Before we have always had more girls. Makes me hope the guys are only visiting us, not staying forever.

Well, then the life of immigrant men. As I said before, immigrant women perform the low paid, unskilled jobs always smiling and being happy. In the same situation the men sit in the kitchen sour as hell, complaining about having too much work, too little money and the boss in an a-hole. In addition, the conversations always include the usual topics, like soccer, drinking beer and amusing women. In the night they can't sleep because there's always this party or that party to attend and in the morning life appears quite grey and uninteresting again. In one expression, it sucks. And these guys don't even have their gender against them like women do. Plus there's sexism everywhere. If the ladies are watching telly and there's even one guy with us, another guy wanting to change the channel will invariably consult the other man. Who cares about what the ladies want. The closest man to them can speak for them any time.

If you cannot have a man-free zone at home, you are not much better off in the public places either. One of these days I was in the library, quietly minding my own business, when a 40+ guy suddenly asked me out. He tried to pick me up from the library for God's sake! He asked all the usual questions, like where I am from , what I'm doing here etc. Spoke to me in Finnish as that must be the fastest way to score. I tried to be as vague as I could, told him my friend assumes I will be going to our home with her, so I cannot go out today. He was persistent and suggested drinks later this week. Now I saw it fit to create an imaginary, extremely jealous Russian lover called Andrey, who doesn't really like to share me with other men, for the obvious reasons. I thought the new dude would leave me alone after this but no, he wanted to know if I met Andrey in Tinder. I told no, I went out and there was Andrey waiting for me. Who on Earth needs tinder anyway when you can't even feel safe in the library. I'm tired of the other gender, except for Andrey, he is a dear. Never wants me to do things I don't want to do.

Nainen miesten maailmassa

Siihen tulokseen me ollaan Annan kanssa tultu. Täällä on liikaa miehiä. Viime otoksessa esittelin maahanmuuttajanaisen elämää, niin esitellään nyt sitten maahanmuuttajamiesten elämää vuorostaan, ulkopuolisen näkökulmasta totta kai.

Ensinnäkin täällä hostellissa on enemmän miehiä kuin naisia siitä yksinkertaisesta syystä, että nää tossukat pojat ei saa hommattua itelleen huonetta. Välillä tää meidän keittiö on kun joku armeijan kasarmi. (Ei sillä, ei me olla Annan kanssa saatu hommattua huonetta sen enempää, ehkä mekin ollaan pohjimmiltamme miehiä). Tänään kun tulin töistä kotiin, niin laskevan mielialan vallassa huomasin, että meidän huoneessakin on nyt 50:50 tilanne. Aiemmin on aina ollut enemmän tyttöjä. Toivottavasti nuo jannut on vaan käymässä.

No niin, siis maahanmuuttajamiehen elämä. Siinä missä maahanmuuttajanaiset tekee hymyillen alipalkattua työtä kuin työtä, nää meidän heput istuu keittiössä naama norsunvitulla jurnuttamassa, ettei raha riitä mihinkään, duunia on liikaa ja pomo on paska. Lisäksi toki keskustelu liikkuu vakkariaiheissa, kuten jalkapallossa, kaljan juonnissa ja naisten naurattamisessa. Öisin ei voi nukkua, koska joka ilta jossain on jotkut bileet ja sitten taas aamulla väsyttää ja ärsyttää kaikki. Eikä näillä tyypeillä siis ole edes sukupuoli heitä vastaan lähes joka asiassa toisin kuin meillä. Ja seksismiä kaikkialla, jos me istutaan kattomassa telkkaria ja joku mies istuu vieressä, niin toiset miehet halutessaan vaihtaa kanavaa konsultoivat tietenkin vaan muita miehiä. Mitä väliä sillä on, mitä nainen haluaa. Lähin mies voi puhua sen puolesta tilanteessa kuin tilanteessa. Joskus on vaikee kuvitella, että nyt on tosiaan vuos 2016.

Mulla ja Annalla on satunnaisesti sanaharkkaa (”pojat alotti, saako nyt jatkaa sanailua” ”ei ku syödään nyt kerrankin rauhassa”.) kaikkien näiden jannujen kanssa, koska tässä talossa vaan yksinkertaisesti saa paljon parempaa palvelua, kun välillä korottaa ääntään. Eilissäpäivänä meidän italialaiset miehet täällä kokkasi meille illallisen, koska oli puhe siitä, miten meidän pitäisi harrastaa kulttuurien vaihtoa täällä. Pojat halusi tietää, miten sanotaan suomeksi ”minä kokkaan” ja Annan mukaan minä olin siihen kommentoinut, että puhumisen sijasta voisitte oikeasti kokata meille kaikille. Siitä se sitten lähti. Oli puhe, että syödään siinä 8-12 aikaan illalla. Kävin puol yhdeksältä katsomassa, miten kokkipuuhat etenee, mutta poikia ei näkynyt missään. Menin ottamaan tirsat, ja Anna meni 9:20 tarkistamaan tilanteen uudelleen. Pojat istui tapanasa mukaan kädet puuskassa sohvalla ja kovasti suunnitteli kauppaan lähtöä. Kymmenen jälkeen oli täys hälytys päällä, kun neljä kokkia hääräsi meidän pienessä keittiössä valmistelemassa pastaa ja bataattiranskalaisia. Me oltiin Annan kanssa työnjohtotehtävissä. Yhteentoista mennessä oli jo syöty. Ruoka oli hyvää, joten sitä kannatti odottaa.


Ai niin muuten, eilen olin kaikessa rauhassa kirjastossa tekemässä omia juttujani, kun yllättäen joku 40+ äijä alkoi mua siitä iskemään jatkoille. Siis kirjastosta herra paratkoon. Kysyi kaikki perinteiset, mistä oon, mitä teen täällä, puhui mulle suomea, koska se on paras tapa saada nainen kaatumaan. Ympäripyöreästi vastasin, että en nyt ikävä kyllä mihinkään kahville lähde, kun kaveri venaa mua lähtemään sinne meidän omaan kotiin. Äijä oli sinnikäs, ehdotti drinkkejä myöhemmin viikolla. Siinä vaiheessa piti vetää hihasta mustasukkainen venäläinen rakastaja Andrey, joka ei halua jakaa mua muiden miesten kanssa, niin oudolta kun se kuulostaakin. Tämä jannu halusi oitis tietää, tapasinko Andreyn tinderissä. Vastasin, että ei kun mä menin illalla ulos ja siellä se oli. Mihin tässä mitään helvetin tinderiä enää tarvii, kun kirjastossakaan ei oo turvassa. Väsyttää kaikki miehet, paitsi Andrey, joka on tosi hyvä mielikuvitusmies. Ei koskaan haluu mun tekevän asioita, joita en halua tehdä.

My life as an immigrant woman

How does a day in the life of a non-English speaking immigrant woman sound like? The best thing in Australia is that you can try that, too and even get paid for it. I tried cleaning hotels but did not want to keep that job. Now I found another job, ironing clothes and bed linen. The best job ever, there's not much money in it but I love it. It's like meditating 8 hours, so calm and relaxing and I have time to think my own thoughts. Today I thought that maybe life is like this for many people, especially the women. They are stuck performing easy, low paid unskilled jobs because that's all they can find and they need to earn their keep.

And despite all that, these women are always happy, they always smile. I felt welcome, I mean really welcome. And I am happy at work. It almost caused an identity crisis as this kind of thing hasn't happened in a long time. Yesterday we celebrated the birthday of one of my co-workers, ate cake and the elderly ladies gave free advise to us ”young girls” to help us through the rest of our lives. Our boss told us to surround ourselves with good people and we'll always feel good. It's simple enough advise, but easy to forget. Moreover, you can't always choose the people around you.

And while working, we see how the other half lives. The thing I most wonder about is that someone actually wants to pay for someone else to iron their camisoles that are full of holes, Tommy Hilfiger t-shirts that are stained and once-so-nice sheets that are covered in lint. And someone quite seriously wants us to iron their panties. Now, that's too much for me, no matter how nice my Victoria's Secret panties are, if I feel an urge to have them ironed, I'll do it myself. Having someone else handle them feels disgusting. Speaking about Victoria's Secret, I think I'll go there and spend the money I earned this week and eat noodles and tuna next week. Life is risky business. In Australia I've gotten used to living on the last penny. Like all the other immigrants here.

Elämä maahanmuuttajanaisena

Miltä kuulostaisi päivä kielitaidottoman maahanmuuttajanaisen elämässä? Australiassa pääsee kokeilemaan kaikkea, ja mikä parasta, siitä vielä maksetaan. Kokeilin hotellien siivoamista, mutta en halunnut jatkaa. Nyt pääsin silitysfirmaan silittämään vaatteita ja liinavaatteita. Paras duuni ikinä, rahaa siinä ei hirveesti liiku, mutta voi että tykkään! On kun meditoisi 8 tuntia päivässä. Silittäessä on aikaa ajatella omia ajatuksiaan ja tuli mieleen, että tällaista monien kielitaidottomien maahanmuuttajanaisten elämä on. Vuositolkulla jumissa suorittavan tason alipalkatussa työssä, koska muuta ei ole tarjolla, mutta jostain pitää nyhtää rahaa. 

Siitä huolimatta nämä maahanmuuttajanaiset jaksaa hymyillä, olla iloisia ja kannustavia. Tunsin itseni tervetulleeksi, siis aivan aidosti tervetulleeksi. Olen itsekin iloinen töissä. Melkee tulee identiteettikriisi, moista ei ole sattunut pitkilleen. Eilen vietettiin yhden tytön synttäreitä, syötiin kakkua ja keski-ikäiset työkaverit jakoivat elämänohjeita meille ”nuorille tytöille”. Pomo sanoi, että muistakaa aina ympäröidä itsenne hyvillä ihmisillä, silloin pysytte onnellisina. Hyvä neuvo, mutta helppo unohtaa. Maailmassa kun ei aina voi valita, ketä ympärillä on.

Hauskinta töissä on, että samalla voi ihmeissään seurata, miten se niin kutsuttu toinen puoli elää. Itse ihmettelen eniten sitä, että jonkun kannattaa maksaa siitä, että joku toinen silittää reikäiset aluspaidat, repeilleet yöpaidat ja nuhruiset lakanat. Sokerina pohjalla on se, että joku siis aivan tosissaan haluaa, että hänen alusvaatteensa ja tennissukkansa silitetään. Jos mulla olisi palava tarve silittää alusvaatteita, niin tekisin sen ehdottomasti itse. Ihan sama, miten hienot Victoria's Secretit olisi kyseessä, mutta ajatus siitä, että joku muu käsittelee niitä on vähän ällöttävä. Siitä tulikin mieleeni, että nyt kun on näitä tuloja, niin menen viikonloppuna Victoria's Secretiin. Sinne se palkka sitten meneekin ja ens viikolla syön taas tonnikalaa ja nuudeleita. Välillä on kiva leikkiä upporikasta ja rutiköyhää. Australiassa siihenkin on tottunut, että elää kädestä suuhun. Niin kuin muutkin maahanmuuttajat.