The oldest trick in the book

WARNING: dear readers, this post might be a bit exaggerated. I did that on purpose on, it's a powerful device of expression. Please notice I'm not trying to present you the universal truth. You are clever enough to define your own truth and reality. :)

Hunting a job can be a pain in the neck, right? That's what most of our conversations are about at the moment. We have come to notice, some years ago, actually, that nothing, absolutely nothing, can guarantee a good job in today's quickly changing world. Nothing can guarantee any kind of job. Jack of all trades of the business world, i.e. people like myself are just creating unemployment statistics and figures. Institutions of higher education keep producing over educated bachelor's, master's doctor's degree holders who lack any kind of practical and employable skills. For any job opening there are 200 applicants and 200 jobs have been relocated to cheaper countries. Try to stand out from the crowd. You might as well try to win the lottery.

Speaking about winning the lottery. If I ever win it, I'll spend my life in a place like this

We have decided to try different methods of finding a job here in Australia. Back in Europe we always went through time and nerve consuming recruitment process for every job we landed. We were often thinking how other people seemed to easily find interesting and rewarding jobs and every time the answer was the good old nepotism. It's the ugly truth that the ones with right kind of relations and network get the most interesting job offers. I suppose that's how  most companies find their employees. The ones without any useful personal contacts will struggle to get even the most simple jobs and will be competing for the positions that couldn't, for some unknown reason, be filled by someone's godmother's sister's neighbor.

So we set our minds on trying to find a job by using the oldest trick in the book, networking. I have never been any goo at it, so no wonder I feel like I never hear of interesting opportunities. Speaking to strangers just terrifies me and I get all tongue tied. Makes me feel anxious and I can't figure out how to advertise myself as the best woman for the job when I don't believe in it myself. I'm ordinary. Girls like me are 13 in a dozen.

Airlie Beach 

So we have started to advertise our unemployment. It's a challenge we decided to accept little by little. First we visited every second Airlie Beach hotel, asking if they have need for workers and gave them our CVs. It's the low season at the moment, so no luck there but we got to practice. After all it wasn't that bad, speaking to people I don't know. We went deeper in to the world of contacts and dumped Mr Google as the source of information. Now we ask the local people if we need to find out something.

First we went to the local market on Saturday. We bought zucchinis and capsicums from a toothless, slightly scary man and told him we are unemployed backpackers looking for a farm job. He directed us to a certain farmer who's always looking for volunteers to help him at his place located close to Airlie Beach The man himself happened to be at the market and we got to speak to him. We are going to his place on Thursday, It's not a paid job but we won't need to pay for accommodation and food. This being the first sign that we are doing the right thing, going out and telling the willing and even the unwilling audience that we need to find a job. Well, a little luck was also involved in our getting this volunteer thing. You just need to be in the right place at the right time.

Anna is interested in working on a oyster ship. When we saw a stall selling oysters she went to ask where they get their oysters from. We learned that there are no oysters here in the north, so it's no use trying to google jobs in the oyster industry. Googling the info would have probably taken us more time than asking the oyster man.

New marina, new boats

Then we started chatting with our cleaner ladies. We heard that swimming in the ocean is safe this time of the year as there are no jellyfish. They also told us about an amazing beach nearby. Even my anti social, avoiding-all-human-contacts self has noticed that it's beneficial to step out o the comfort zone and just try to make new acquaintances. For the naturally social and talkative the achievements described above are probably things they do every day but believe me, for me it's like walking in the moon. And the entire Airlie Beach knows we are looking for a job. Someone's gotta need us at some point.

Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia

VAROITUS: Rakkaat lukijat, tämä teksti on tarkoituksellisen kärjistettyä. Kärjistäminen on tekstini tehokeino, enkä esitä mielipiteitäni universaalina totuutena. Te olette niin fiksuja, että löydätte kyllä itse oman totuutenne. :)

Meillä on täällä Annan kanssa meneillään syvälliset pohdinnat työnhausta. Olemme oppineet jo joku vuosi sitten, että nykymaailmassa mikään ei takaa hyvää työpaikkaa, tai edes minkäänlaista työpaikkaa. Kaltaisiani bisnesmaailman jokapaikanhöyliä roikkuu kortistoa koristamassa todennäköisesti tuhansittain, sillä korkeakoulut syytävät ulos liikaa lukeneita, käytännön kokemusta vailla olevia kandeja, maistereita ja tohtoreita kuin liukuhihnalta. Jokaista aukeavaa työpaikkaa kohden on ainakin pari sataa hakijaa, ja ainakin pari sataa työpaikkaa on ulkoistettu halvemmille markkinoille. Yritä siinä sitten erottua joukosta. Sama kuin yrittäisi voittaa lotossa.

Lottovoitosta puheenollen, asuisin aina tällaisissa maisemissa, jos olisin miljonääri

Australiassa olemme päättäneet alkaa kokeilla erilaisia työnhakutapoja. Kotona haimme aina toimistohommaa, ja kuljimme kymmenen eri rekryportaan kautta hommaan kuin hommaan. Mietimme usein, miten ja mistä ihmiset löytävät mielenkiintoisia töitä ja joka kerta vastaus oli vanha kunnon nepotismi. Ikävä totuus on se, että melko monet maailman työpaikat jaetaan suhteiden perusteella ja suhteettomat ihmiset jäävät nuolemaan näppejään ja kilpailemaan jäljellä olevista paikoista, joihin ei jostain syystä ole löytynyt kummin kaiman siskoa työtä suorittamaan.

Päätimme siis mennä mukaan ehkä maailman vanhimpaan tapaan hakea töitä, eli tähän suhteiden luomiseen, joka ei ole minulta koskaan aiemmin onnistunut. En ole kovin hyvä verkostoitumaan, joten ei ihme, että tunnen jääväni kiinnostavista töistä paitsi. Tuntemattomille ja puolitutuille puhuminen aiheuttaa vakavaa stressiä ja ahdistusta, enkä oikein keksi, kuinka markkinoisin itseäni mahtavana tyyppinä, koska en itsekään usko olevani kovin mahtava. Olen tavallinen. Minunlaisiani tyttöjä mahtuu 13 tusinaan.

Ilta saapuu Airlie Beachille

Päätimme alkaa mainostaa työttömyyttämme. Otimme haasteen vastaan pikku hiljaa. Aluksi kävimme Airlie Beachin joka toisessa hotellissa tarjoamamssa CV:tämme. Nyt ei ole turistikausi, joten siellä ei tärpännyt, mutta saimme hyvää harjoitusta asiamme esittämisessä. Ihmisille puhuminen ei ollutkaan niin kamalaa, joten sukelsimme syvemmälle kontaktien maailmaan ja Googlen sijaan aloimme kysellä asioita oikeilta ihmisiltä. Jokuhan sen tiedon Googleenkin tuottaa.

Ensinnä menimme markkinoille ja ostimme paikallisesti tuotettuja paprikoita ja kesäkurpitsoja hampaattomalta hiukkasen pelottavan näköiseltä mieheltä. Kerroimme etsivämme töitä. Mies suositteli meille paikallista farmia, johon pääsee vapaaehtoiseksi ja työtä on tarjolla ympäri vuoden. Farmia pyörittävä mieskin sattui olemaan markkinoilla ja pääsimme juttusille. Olemme menossa kyseiselle farmille torstaina. Ei siis palkkatyötä, mutta saamme ilmaisen majoituksen ja ruokaa. Ensimmäinen osoitus siitä, että olemme todennäköisesti oikeilla jäljillä, kun jalkaudumme kertomaan kaikille halukkaille ja haluttomillekin kanssaihmisille, että etsimme töitä. Mukana oli myös tuuria, kuten sanotaan, ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Annaa kiinnostaa työ osterilaivalla, ja kun näimme osterikojun, Anna kävi kysymässä, mistä osterit on pyydetty. Opimme, ettei näin pohjoisessa ole ostereita, joten on turha edes alkaa googlailemaan, miten osterilaivalle pääsee töihin. Asian selvittäminen internetissä olisi todennäköisesti kestänyt kauemmin.

Uusi satama uusine laivoineen

Seuraavaksi aloimme jutella huonettamme siivoaville rouville. Saimme kuulla, että tähän aikaan vuodesta meressä on turvallista uida, koska vaarallisia meduusoja ei ole kilpailemassa samoista vesistä. Ladyt myös vinkkasivat meille aivan loistavan rannan lähimaastosta. Kyllä kannatti taas olla äänessä. Jopa ihmiskontakteja välttelevä epäsosiaalinen persoonani on alkanut nähdä turpa tuttuja tekee-ajattelun myönteiset vaikutukset. Sosiaalisille ja puheliaille ihmisille nämä pienet saavutukset saattavat olla arkipäivää, mutta uskokaa kun sanon, minulle tämä on kuin kuuhun astuminen. Sitä paitsi kohta koko Airlie Beach tietää, että etsimme töitä. ehkä joku vielä jonain päivänä tarvitsee meitä.

A girl from nowhere

Thoughts about how you don't feel like explaining every Tom, Dick and Harry you happened to meet in the corner store how you ended up spending your gap year in Australia after first studying and working in South Korea, Poland and Ireland. Yeah, sometimes it's better to say nothing at all as your accent is bound to reveal that you aren't local. Yeah, you don't necessarily want everyone to know it.

I tried to buy stamps in a stationery and the lady there told me straight away, sorry we don't sell international stamps, you'll have to go to the post office. This being just one example of how annoying it can be to have an accent. And there are more examples, of course. Every time I have a conversation with someone, sooner or later I'll have to summarize my immigration history. Asking this classic question is an easy way to start a conversation, I get that much, and some people are probably genuinely interested where the heck did this person wander here from, but imagine repeating the same thing time after time. Like a broken record. Boring.

Sun is about to set

And it's not like the entire city of X (insert current location) is entitled to my story. The cashier at Woolworths doesn't really need the info but I can't help it. They'll notice I'm a foreigner when I open my mouth. Silence is golden they say. I don't want to keep repeating where I'm from, I want to tell the world where I'm going to.

Then you'll meet people who feel embarrassed by their own curiosity and they'll hastily at "I mean, originally". It is relatively easy to change our home country and sometimes it's possible to change your nationality. I could be  brand new Australian, American or Englishwoman,  but everyone will hear I used to be something/someone else. Getting the accent right is the most difficult aspect of language learning. I can only imagine how fed up expats/immigrants are after 10+ years of hearing "where are you from" from every second person they meet. For how long you can be a foreigner in your new home?

Always remember that a rolling stone gathers no moss

It's easier to be a foreigner in a country where you look different, so people will know you are most likely a foreigner. I never needed to explain that I'm a foreigner when I was living in South Korea. My face is also acted as a warning sign for those who didn't have the ability communicate in foreign languages. On the other hand, looking different probably means experiencing more racism. It's nice to blend in after all.

Every time my accent start to get on my nerves I'll remember this funny story. My Grandfather visited the dentist in Finland to get a filling done. After the treatment the dentist asked my Grandfather where he's originally from as it was clear for the dentist that he isn't local. Grandfather was a bit confused by the statement as he is a Finn and speaks Finnish but he's originally WWII refugee from Karelia (nowadays a part of Russia), so he asked how the dentist figured out he was born in different part of the country. The answer: his teeth are different. I assume that's because he didn't drink the same water or eat the same food as people did in our area. So EVERYTHING in us tells a story about our origin, better to accept it with good grace.

I wonder where did he come from. Nowadays he's in a museum in Brisbane.

Mistään kotoisin

Mietteitä siitä, kuinka et jaksa kertoa kulmakioskin kassalle, miten aikoinaan lähdit koreaan vaihtoon ja siitä sitten Puolan kautta Irlantiin töihin ja sitten välivuotta viettämään Australiaan. Kun aksenttisi kertoo sinusta liikaa. Mietteitä siitä, että välillä on inhottavaa, kun ei voi kontrollida sitä, mitä tietoa muut ihmiset saavat sinusta. 

Yritin ostaa postimerkkejä paperitarvikekaupasta ja myyjä totesi, ettei heillä ikävä kyllä ole ulkomaan postimerkkejä. Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, miten rasittavaa välillä on, kun puhuu aksentilla. Esimerkkejä on toki monia muitakin. Joka kerta, kun alan juttelemaan jonkun kanssa, ennemmin tai myöhemmin joudun referoimaan koko maastamuuttotarinani. Kotiseutujen kyseleminen on toki helppo tapa aloittaa keskustelu ja varmasti useaa jopa oikeasti kiinnostaa, mistä tämäkin hassu ulkkari tänne putkahti, mutta kun kaikki keskustelut alkavat samalla tavalla, niin se maistuu välillä puulta.

Auringonlaskun aikaan

Eikä siinä vielä mitään, että keskustelu ohjautuu ennemmin tai myöhemmin lähtöruutuun, mutta haluaisin toki itse valita, kelle kaikille kerron itsestäni. Satunnainen kadunkulkija ei tee sillä tiedolla mitään, mutta en voi vaikuttaa siihen, että minut leimataan ulkomaalaiseksi heti, kun avaan suuni. Hiljaisuus on kultaa. En halua toistella, mistä olen tullut, haluan kertoa, mihin olen matkalla.

Sitten välillä tapaa ihmisiä, jotka itsekin nolostuvat omaa uteliaisuuttaan ja lisäävät kiiressti "siis alunperin". Kotimaatahan on helppo vaihtaa ja kansallisuuden vaihtaminenkin onnistuu toisinaan. Voisin olla uunituore australialainen, amerikkalainen, englantilainen jne, mutta edelleen kaikki kuulevat, että olin joskus jotakin muuta. Oikea aksentti on todennäköisesti vieraan kielen oppimisen vaikein osa-alue. voin vain kuvitella, miten kyllästyneitä elämänkerran läpikäymiseen ovat sellaiset ihmiset, jotka asuvat kymmeniä vuosia ulkomailla. Kuinka kauan voi olla muukalainen uudessa kotimaassaan? 

Muistakaamme aina, että vierivä kivi ei sammaloidu

Tässä tapauksessa on helpompi olla ulkomaalainen maassa, jossa jo naamasta näkee, että maahanmuuttajahan se siinä mitä todennäköisimmin tallustaa. Koreassa asuessa kukaan ei juurikaan hämmästynyt sitä, etten olekaan korealainen, kappas vaan. Lisäksi erilainen naama toimi ikään kuin varoitussignaalina. Kieliä puhumattomat, pysykää kaukana. Toisaalta erilaisen näköiset ihmiset kokevat enemmän rasismia. Että toisaalta on ihan kiva sulautua massaan.

Aina, kun aksenttiasia alkaa riepomaan minua, muistutan itseäni hassusta sattumasta, jonka pappa kertoi. Pappa oli käynyt hammaslääkärissä kotona Suomessa ja hammaslääkäri oli hoidon päätteeksi kysynyt, että mistäs kaukaa te olette tänne tullut, kun ette ilmiselvästi ole paikallinen. Pappa oli tästä hämmästynyt, kertonut syntyneensä Karjalassa ennen sotia ja esittänyt vastakysymyksen, että mistä ihmeestä hammaslääkäri sen arvasi. Vastaus: hampaista. Ilmeisesti siksi, että pappa ei ole syönyt tämän alueen ruokaa eikä juonut tämän alueen vettä. KAIKKI meissä kertoo tarinaa meidän alkuperästämme, ja sitä vastaan on turha taistella. 

Mistähän lie tämäkin aikanaan Australiaan joutunut, nykyisin kuitenkin esillä museossa Brisbanessa

A week like this

As I may have mentioned before, we went to Yeppoon to volunteer at an organic farm. We stayed a week and continued to Airlie Beach but let me first describe the week at the farm.

Well, when we finally made it to the farm we were show our own little self-contained cottage that reminded us from Finnish summer cottages. The bathroom was located downstairs and you had to go out to wild to access it. What a lucky thing that the family had a friendly dog who escorted us to bathroom in the night. Otherwise I guess I would have been too scared to go at all, what with all the taipans and other deadly dangerous snakes just waiting to attack their victims. The funny thing is, usually it's people taking dogs for a walk and pee, but in our lives even that went the other way around :)

We started working in the garden on Monday. They grow different kind of vegetables at the farm but not in the winter. Pumpkin planting was ongoing but that was done by our Italian fellow workawayers. See, everyone else is doing something productive but Anna and I are stuck with weeding. In the evening we got to visit Emu Park, it was windy and the sea was very restless but it was a nice place to go for a walk, followed by a cup of coffee in Yeppoon.

On Tuesday we continued weeding (what else?) and mulched the flowerbeds to prevent future weeds of covering the area. The work was actually funny and the meals were just 5 star. On Wednesday we received one more workawayer and continued gardening. Daily drama was provided by one of the neighbors who had decided to hang himself. He was found by the 16 years old son of our hostess. The young farmer seemed to be quite ok after the ordeal but his mother tried to drown the sorrows in a bucket of wine. To be honest I had suspected she might have a close relationship with alcohol and that kind of proved my point.

On Thursday we continued weeding some extremely prickly and annoying plants that are difficult to get rid of. The most successful way is to pull them out with roots. Fingers still hurt because we pulled them out without gardening gloves and a couple of times we thought that the process might, just might, be faster and more efficiently done by a machine. Plus I might never fully recover from seeing so many huge spiders. One of them was even climbing Anna's leg. Had it been my leg, I wouldn't have lived to pass the story. I mean, the spider was ENORMOUS.

In the evening we drove to Rockhampton, there was a local show. In the end we didn't see the show because we found it a bit too expensive. Admission was 15 dollars, so we saved 7 dollars, deciding to go for a drink instead. Finding a place that was open proved to be challenging. Everyone had a day off because of the show but luckily we found one place that served us our well earned beers.

Rockhampton, the beef capital

On Friday we still continued weeding and finished the field we were assigned. Bueno, but a pity that we didn't get to plant anything as on Saturday we started weeding yet another flower bed. Seriously, who needs that many flowers anyway? I don't want to see gardens ever again. Sunday was a part timer's day off but naturally it was raining. Our British workawayer told us she had seen a massive toad in front of our bathroom. Our hosts advised that in the future we should pour turpentine on the creature. Turns out their poison can kill an animal the size of a dog and paralyze people. The nature here is much wilder than back home in Europe. Had I seen the toad I would probably have lifted it out of the way. It's scary that you might do something dangerous because you don't understand that whatever you have learned about nature in Finland can't be applied in Australia.


In the afternoon we went for a walk in the beach and bought some snacks for our 6+ hours bus tour to Airlie Beach. We chose a night bus leaving 3:10 am so we had about 5 hours at the bus station to go through all the things we experienced in Yeppoon. Seriously, it was a nice week but at the same time quite tiring. Well, that's life for you. Suck it up.

Että sellanen päivä tässä paskalaarissa

Älkää antako otsikon masentaa itseänne, tarinassa on omat huippuhetkensä. Kuten varmaan olen kyllästymiseen asti toitottanut, niin mehän siis mentiin Yeppooniin luomufarmille vapaaehtoistyöhön. Oltiin siellä viikko ja lähdettiin Airlie Beachille, mutta millanen viikko se olikaan? Senpä kerron teille nyt.

Asetuimme farmilla omaan pieneen mökkimäiseen parakkiin, jonka vessaan pääsi ulkokautta. Onneksi perheen avulias koira saatteli meitä vessareissuille parina ekana yönä, sillä itseäni ainakin hieman arvelutti hiipiä piemään yöhön taipaanien sun muiden myrkkykäärmeiden sekaan. Nauratti kylläkin, sillä yleensähän ihmiset vie koiransa pissalenkille. Meillä kaikki toimii toisin. Alettiin maanantaina ahertaa puutarhan kimpussa. Varsinaista farmityötä ei talvisaikaan ole tarjolla kun rajotetusti, tällä farmilla istutettiin kurpitsaa, mutta sen teki meidän italialaiset kohtalotoverit. Niin se menee, että toiset kunnostautuu oikeissa töissä, mut me Annan kanssa kitketään rikkaruohoja hortensioiden seasta. Maanantaina käytiin myös Emu Parkissa ajelemassa. Meri oli levoton, vesi velloi ruskeana ja sää oli tuulinen, mutta paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen.

Sitten tuli tiistai ja jatkoimme kukkapenkkien höyhentämistä ja levittelimme katetta maankamaralle, notta tulevaisuuden rikkaruohot tukehtuvat siihen. Työ oli ihan hauskaa ja farmilla sai hyvää ruokaa, ei me paljon muuta tarvita. Keskiviikko toi tullessaan uuden workaway-työkaverin ja lisää rikkaruohojen kitkemistä. Koimme myös kaikki melkoisen shokin, kun farmin 16-vuotiasta nuorta isäntää pyydettiin etsimään naapurin poikaa. Poika löytyi omasta vajastaan hirttäytyneenä. Nuori isäntä ei tästä hätkähtänyt, mutta äitinsä ratkesi ryyppämään. Olinkin jo ehtinyt miettiä, että mammalla mitä todennäköisimmin on melko läheinen suhde alkoholiin ja jälleen kerran vaisto osui oikeaan.

Torstaina kitkimme helvetin piikikkäitä rikkaruohoja pellolta. Kyseinen rehu on toivottoman hankala hävitettävä ja paras tapa päästä siitä eroon on repiä inhotus pois juurineen. Käsiä pistelee vieläkin, sillä jouduimme tekemään homman ilman hanskoja. Lisäksi saattaa olla, että en koskaan palaudu ennalleni nähtyäni niin paljon jättimäisiä hämähäkkejä, joista yksi kiipeili Annan jalkaa pitkin. :O Mä olisin tod.näk menehtynyt shokkiin, jos tapaus olisi sattunut omalle kohdalle. Siis se hämis oli oikeasti JÄTTIMÄINEN. Siinä kitkiessä kävi kyllä muutaman kerran mielessä sekin, että eikö tätä hommaa vois koneella hoitaa nopeemmin.

Torstai-iltana ajoimme Rockhamptoniin paikalliseen show'hun, mutta 15 dollarin pääsymaksu oli mielestämme liian suolainen, joten mentiin sittenkin terassioluelle. Rockhamptonissa oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla, koska kaikki olivat katsomassa show'ta. Löysimme yhden avonaisen kapakin, jossa saimme nauttia oluemme.

Rockhampton

Perjantaina jatkoimme kitkemistä kynnet verillä. Pellosta tuli kuitenkin bueno ja toivoimme pääsevämme istuttamaan jotain, mutta lauantaina kitkimmekin kolmatta kukkapenkkiä. En enää koskaan halua nähdä kukkapenkkejä. Sunnuntaina oli pätkätyöläisen vapaapäivä, mutta satoi koko päivän. Brittityttö kertoi nähneensä yöllä suuren rupikonnan vessan oven edessä. Isäntäperheemme neuvoi vastaisuudessa kaatamaan otuksen päälle tärpättiä. Viherpiipero heräsi meissä jokaisessa, kun utelimme miksi ihmeessä joku haluaisi tappaa avuttomia konnaparkoja. Kävi ilmi, että konnan myrkky tappaa koirankokoiset eläimet ja halvaannuttaa ihmiset. Australian luonto on hurjempi kuin kotona Euroopassa. Eniten kammottaa ajatus siitä, että menee vahingossa koskemaan johonkin myrkylliseen. Jos minä olisin tavannut rupikonnan pihalla, olisin varmaan vaan nostanut sen pois tieltäni.

Iltapäivällä uskaltauduimme rannalle kävelemään ja Woolworthsiin ostamaan matkaevästä, sillä lähdimme maanantaina yöbussilla Airlie Beachille. Brittiläinen workaway-ystävämme lähti samaan aikaan, joten me kolme istuimme bussiasemalla viitisen tuntia pahasti hämmentyneinä miettimäsä, mikä ihme meihin oikein iski. Kokemus oli kyllä opettavainen ja paikka paikoin hauska, mutta jälkimielentila on melko ristiriitainen. No se on sitä elämän mäiskettä.

This is going to make a great story

So we left Sunshine Coast and headed back to home and Brisbane, intending to spend a couple of days there and then continue towards north and Cairns. Brisbane kind of feels like home to me. The hostel was exactly the same as two weeks ago, only some of the mean instructions/restrictions/information posted on the walls were gone but I'm sure our Taiwanese hard-working receptionist will be able to replace them with even meaner ones in no time at all. The positive change was their fixing the only good shower upstairs. The one that I know how to use because it doesn't have separate taps for cold and hot water. Last time the drain was blocked and water was leaking through the ceiling to kitchen. Yummy, isn't it?

Our cat enjoys a sunny day

The people staying at the hostel were the same we left there 2 weeks ago, and reuniting with them felt like meeting your long-lost best friend from junior high. We were comparing experiences like we hadn't seen each other for years. And the best thing ever, the cute cat was there, too, "complaining" about his food and the service, trying to get everyone's attention.

Backpackers live in the hostels, even the ones who are working. All the guys had found jobs at construction sites, farms or at warehouses where they were unloading containers full of all things heavy and bulky. The ones who have a practical occupation, like plumbers, find a job easily whereas academic people who sail through their lives idly pushing documents around the desk are the least wanted employees. There's less work for women because we lack the muscles that get many jobs done. A point I can totally relate to when I see the guys coming back from work, exhausted after carrying bricks in the daytime heat.

Surprisingly, many of our formerly impoverished flat mates were now filthy rich. German engineer had been working different odd jobs for 2 weeks and planned to buy a car after two more weeks' work. Lovely, isn't it? A British fellow who was driving a car that had been in a crash or two had met a sorcerer on the road and was now driving a modern pick up, which is likely to be upgraded to something slightly better in a month or so. Anything's possible, hopefully for me and Anna, too, after we find a job that doesn't discriminate us because we don't have any muscles.

Yeppoon on Capricorn Coast

Now we are here on Capricorn Coast, volunteering at an organic fruit farm. we had a small complication getting here as our hostess had thought we were arriving on Sunday but we were in Rockhampton already on Saturday. Well, we took a taxi to a cheap hostel that luckily had a vacant room for us. The taxi driver swore a lot, was very helpful, warned us about foreign taxi drivers' dishonesty and waited in his car until we got the keys to our room. In the morning we got to Yeppoon without any further mishaps and soon we'll see if we are strong enough for farm work. But as Anna always says, think your life as it was a story. Will this make a good story? Yes it will. Apparently that's how Russians face the challenges of life. The most important thing is that it'll make a good story.

Tästä tulee hyvä tarina

Sunshine Coast jäi taakse ja suunnattiin siis takaisin Brisbaneen tarkoituksena olla siellä muutama päivä ja jatkaa matkaa pohjoiseen kohti Cairnsia. Brisbaneen palaaminen oli kun kotiinsa tulisi, kaikki oli entisellään hostellissa, joskin joku ilkeä kieltokirjoitus näytti joutuneen hukkaan. Ei hätää, varmasti taiwanilainen ärtynyt respan täti sen äkkiä korvaa uudella, jossa on entistä enemmän kiroilusanoja. Olivat onneksi kuitenkin korjanneet yläkerran ainoan hyvän suihkun, sen jossa on vaan yksi hana ja jota minäkin osaan käyttää. Viimeks suihku meni tukkoon ja vesi valui keittiöön (nami nami).

Kissa nauttii lämmöstä

Toinen kotoisa asia oli se, että kahden viikon poissaolon aikana hostellin väki oli pysynyt jokseenkin samana ja kun palasimme takaisin, olimmekin kaikki jo vanhoja tuttavia keskenämme ja vaihdoimme kuulumisia kuin kauan erillään olleet ystävykset. Myös hostellin suloinen kissa oli paikalla valittamassa ruuan ja palvelun laadusta ja kerjäämässä huomiota.

Reppureissaajat tuntuu asuvan hostelleissa kuin kotonaan, nekin joilla on jotain työtä. Porukan kaikki äijät oli saaneet töitä raksalta, farmilta, painavia kuormia purkamasta jne. Ne, joilla on jokin käytännön ammatti, kuten vaikka putkimies, saa töitä helpoiten, kun taas peukalo keskellä kämmentä elämän läpi seilaavat akateemikot on vähiten haluttuja työntekijöitä. Naisille on vähemmän duunia tarjolla, koska heikomman rakenteen takia meitä ei haluta lihasvoimaa vaativiin hommiin. Ymmärrän kyllä tämän aivan hyvin, ja kyllä jätkätkin näytti olevan vähän poikki kanniskeltuaan tiilejä keskipäivän helteessä täyden työpäivän verran.

Kahden viikon aikana kaikki meidän entiset persaukiset hostellitoverit näyttivät joutuneen äkkirikastumisen uhreiksi. Saksalainen insinööri oli tehnyt osa-aikaista hommaa pari viikkoa ja epäili parin lisäviikon jälkeen ostavansa auton. Brittiläinen jannu, jolla meidän lähtiessä oli kerran pari kolaroitu kärry, oli varmaan kohdannut taikurin tiellä, koskapa auto oli vaihtunut moderniin maasturiin, ja todennäköisesti on siitä päivittyny vielä johonkin päheämpään, kunhan taas palaamme Brisbaneen. Täällä siis kaikki on mahdollista, ja toivottavasti mekin päästään nauttimaan noista mahdollisuuksista, kunhan löydetään jokin kiva työnsarka, jossa naisia ei syrjitä lihasmassan puutteen takia.

Yeppoon Capricorn Coastilla

Ollaan nyt viikko vapaaehtoistyössä luomuhedelmäfarmilla. Meidän tänne saapuminen oli pienen kommervenkin takana, koska emäntä oli tajunnut saapumispäivän väärin, eikä ollutkaan meitä junalla vastassa eilen illalla. Otettiin taksi hostellille, jossa onneksi oli vielä yksi työntekijä antamassa meille avaimen. Taksikuski oli setämäinen, kiroisa ukko, joka varoitteli meitä huijaavista ulkomaalaisista taksikuskeista ja jäi vielä hostellin pihaan odottamaan, että pääsimme turvallisesti yösäilöön. Aamulla päästiin sitten Yeppooniin ja huomenna aloitetaan työkokeilu farmilla. Sittenpähän nähdään, onko meistä tähän. Kuten Anna sanoi, meidän pitää ajatella enemmän sitä, että tästä tulee hyvä tarina. Kuulemma venäläiset suhtautuvat elämään ja sen vastoinkäymisiin nän.

Noosa National Park/ gone sailing

Hello again dear readers, I came to tell you stories of last week. First of all, there's nothing new on the job frontier, especially after we were hit by a bit of rough weather that probably destroyed the crop growing peacefully on the fields. Shame on you, storm! But never mind that, while paint is drying and strawberries ripening, Anna and I are going to enjoy our adventure and travel north to a) escape cold weather and to b) wait for a upturn on the labor market.

Pretty amazing view, isn't it

On Sunday the weather was almost tolerable so we had the chance to go to a National Park. Some lucky soul had seen a koala in Tee Tree cove but we were not that lucky. Apparently the wildlife in Australia has decided to do their best to avoid the Finnish tourists. Anyway the National Park was spectacular enough even without its inhabitants and it was really nice to be walking n the forest smelling of herbs and aromatic oils.

Coast trail

The national park is located just outside of a city called Noosa, which is a relatively expensive area (no wonder people want to pay or the nice view). The city is quite OK but like some other Australian cities, Noosa also has a main street where all the shops, cafes and restaurants are, and then nothing. It gets a bit boring after a while, especially if you compare them to the cities of Europe that have hundreds of kilometers of small alleys and a labyrinth of streets. Of course, European cities have the advantage of a couple of centuries longer a history than the Australian cities. They've had time to develop. Actually, their development might already be out of control.

On Wednesday we went sailing for the first time ever, but it didn't stop Anna and I (believing strongly in our own abilities) from signing on a race as crew. I was a bit hesitant as I tend to get motion sick even when crossing a river in a boat but luckily the medicine worked and I only felt a bit dizzy in the beginning.

"Do whatever you want, just don't go overboard"

On Wednesdays and Sundays the sailing club organizes a race. It's like an open doors happening when the outsiders can familiarize themselves with the art of sailing, signing on as crew like we did. It only costs 10 dollars (that covers the insurance in case of an accident). Allegedly, the most important task of the crew is to hang on to the ropes for dear life, trying to keep the boat in balance. We learned that selecting the crew's seats wisely has a huge impact on the boat's performance during a race. 

Sailing is not for the empty-handed, so it was a good chance to get a glimpse on the lifestyle of our more affluent brothers and sisters. :) Our captain, David, must have been slightly disappointed getting  on board two foreigners who had the terrible handicap of not knowing a thing about sailing. However, he took it like a man but I guess he was happy to welcome on board two guys who had some sailing experience. Anna and I both got a chance to steer the boat. Anna did it like a pro, me myself felt very unsure and didn't really dare to try without the captain's constant help. Sailing feels a bit like rocket science. 

The wealthy part of Minyama

In the end we didn't participate in the race because the wind was not strong enough (my stomach is thankful because its contents didn't try to exit the wrong way). It would have been a boring race, so we went sight-seeing along the coastline and I saw a turtle! Well, at least I saw its back. I learned that a boat the size of the one we were sailing can cross oceans, even smaller boats can. (I still prefer the cruise ships). Our captain David had actually sailed from Spain to Australia via Panama. When we asked how the boat behaves during a storm, the sailors only shrugged and very convincingly said that if the boat capsizes, it will just turn around again. We thought that the jolly Aussies try to fool gullible foreigners, but the sailors assured us that the boats have been built to survive through problematic waters. 

Please follow the instructions

All in all, the afternoon sail was very successful and we learned some basic facts about sailing. We were invited to joins Sunday's sail but unfortunately we had to head back to Brisbane. Hopefully we'll have another chance to participate in a race!

Luonnonpuistossa ja purjeveneen kyydissä

Hei rakkaat lukijat, tulin kertomaan teille tarinoita viime aikojen tapahtumista. Töille ei kuulu mitään, varsinkaan sen jälkeen, kun viikonloppuna täällä myrskysi niin kovasti, että satokasvit kokivat kovia pelloillaan. Mutta ei se mitään, silläkin aikaa kun maali kuivuu ja mansikat kypsyy, me Annan kanssa seikkaillaan ja odotellaan noususuhdannetta.

Kyllä näitä maisemia passaa katsella

Sunnuntaina ilma oli jo sen verran selkeää, että pääsimme kävelylle kansallispuistoon. Joku onnekas oli nähnyt koalan Teepuupoukamassa, mutta meillä ei ikävä kyllä ollut moinen tuuri. Ilmeisesti australian villit eläimet haluaa kiertää suomalaisen turistin kaukaa. Joka tapauksessa maisemissa oli aivan tarpeeksi ihailemista ja oli mukava samoilla raikkaassa yrttien tuoksuisessa metsässä.

Kansallispuiston rantareitillä

Kansallispuisto on paikassa nimeltä Noosa, joka on melko kallista aluetta (ei ihme niillä maisemilla). Kaupunki oli ihan sympaattinen, mutta tän alueen aussikaupungit on kyllä vähän tylsiä, ei niissä ole paljon muuta kuin pääkatu ja kauppoja sen reunalla. Kun ajattelee euroopan vanhoja kaupunkeja ja niiden sokkeloisia kujia, niin ihmettelee, miten eri käsitys ihmisillä voi olla kaupungista. Toisaalta australialaiset kaupungit ovat nuorempia, eikä niillä ole ollut aikaa sokkeloitua.

Tänään mentiin purjehtimaan ensimmäistä kertaa ikinä, mutta siitä huolimatta minä ja Anna (taitoihimme luottaen) pestauduttiin purjeveneelle "miehistöksi". Vähän arvelutti, kun on taipumusta merisairauteen, mutta onneksi matkapahoinvointilääke toimi, eikä koko reissun aikana ollut muita oireita kuin pienoinen huimaus.

Katsokaa kaikkia noita köysiä, purjehtiminen ei oo niin yksinkertaista miltä se kuulostaa

Keskiviikkoisin ja sunnuntaisin purjeveneklubi järjestää kilpapurjehduksen, jonne siis pääsee ulkopuolisetkin mukaan 10 dollarin miehistöhinnalla, joka kattaa tapaturmavakuutuksen. Miehistön tärkein tehtävä oli käsittääkseni roikkua vuoroin kummallakin reunalla tasaamassa veneen kulkua, koska tuuli mielellään kallistelee sitä. Opimme, että kilpapurjehduksessa matkustajien istumapaikalla on ratkaiseva merkitys veneen käyttäytymiseen.

Olimme satamassa hyvissä ajoin katselemassa muita merenkulkijoita. Purjeveneily ei ole tyhjätaskujen harrastus, joten oli todella mahtava kokemus päästä katsomaan, miten hyvätuloiset elävät :) Lienee laivamme kippari David ollut onnesta soikeana, kun sai niskoilleen kaksi ulkomaalaista tyttöä, joilla ei ole ollenkaan purjehduskokemusta. Hän kuitenkin nieli mahdollisen pettymyksensä, ja onneksi samaan seurueeseen liittyi myös kaksi miestä, jotka olivat tutumpia purjeveneiden kanssa. Pääsimme Annan kanssa kumpikin ohjaamaan venettä. Annalta se sujui kun vanhalta tekijältä, itse olin liian pelokas tarttumaan ruoriin kunnolla. Vaikutti vähän rakettitieteeltä.

Minyman rikkaampi puoli

Loppujen lopuksi emme menneet purjehtimaan kilpaa, koska tuuli oli liian tyyntä (vatsalaukku kiittää, kun sisältö ei yrittänyt poistua väärään suuntaan), vaan ajelimme rannikon edustalla katselemassa maisemia, ja onnistuin jopa näkemään kilpikonnan. Sain tietää, että purjeveneemme kokoisella ja pienemmälläkin veneellä voi vaikka ylittää valtameren ja David olikin aiemmin purjehtinut Espanjasta Panaman kautta Australiaan, joskin venho oli ollut hieman tämänpäiväistä suurempi. Kun kysyimme, miten vene reagoi myrskysäähän, miehet vain hymähtivät ja sanoivat, että jos vene kippaa nurin, se kääntyy takaisin oikein päin. Ajattelimme, että nyt taas ulkkaria vedetään nekusta, mutta purjehdusseuralaisemme vakuuttivat, että veneet on rakennettu tätäkin mahdollisuutta silmällä pitäen, ja veneeseen on lisätty (ymmärtääkseni) ekstrapainoa, joka pitää huolen oikein päin kääntymisestä.

Meriliikenneviestintää 

Reissu oli todella onnistunut ja kippari ainakin yritti opettaa meille perustietoja purjehtimisesta. Saimme kutsun tulla purjehtimaan myös sunnuntaina, mutta valitettavasti suuntana oli taas Brisbane, joten uusintayritys jää seuraavaan kertaan. Toivottavasti päästään kuitenkin vielä toistekin veneilemään matkan aikana. :)