Vuosi ulkomailla

Tuntuu uskomattomalta, että olen ollut Australiassa kohta vuoden. Tilasin viime viikolla lennon Bangkokista Helsinkiin ja jäin miettimään, millä mielellä olen lähdössä takaisin Eurooppaan. Ikävä juttu kaikille, jotka odottavat tuhlaajatyttären kotiinpaluuta, mutta en ole kovin innoissani Suomesta. Kyllä, kaipaan monia asioita Suomesta, mutta kun ajattelen millaista jokapäiväinen elämä on harmaassa, sateisessa ja kylmässä pohjoisessa, mielen täyttää valtava masennus. Sydneyssä on ollut uskomattoman sateinen kuukausi, joka omalla tavallaan muistuttaa minua Suomesta, eikä millään positiivisella tavalla. Aurinko kuuluu kaikille, ja haluan nauttia siitä useammin! Haluan asua jossain, missä talvi tunnetaan vain käsitteenä. On kiva käydä Suomessa, mutta on todella kivaa myös se, kun on yhdensuuntainen lippu ulos maasta.

Kasvi kylppärin ikkunalla katosi mystisesti eräänä päivänä

Jollakin tasolla minulla ei ole enää kotimaata. Olen asunut useamman vuoden ulkomailla, noin puolet aikuisesta elämästäni ja vaikka toki sydämessäni olen aina suomalainen, tunnen oloni yhtä vieraaksi Suomessa kuin missä tahansa muuallakin. Puhun samaa kieltä ja näytän samalta, mutta en tunne kuuluvani Suomeen sen enempää kuin muuallekaan. Näytänhän Australiassakin siltä kuin kuuluisin tänne ja puhun samaa kieltä, mutta olen täällä vain käymässä. Joku aika sitten luin artikkelin siitä, miten ulkomailla asuvat ihmiset toisinaan menettävät tunteen kotimaasta. Moni kuvaili alkuperäistä kotimaataan käsitteellä ”passport country” ja samaistuin täysin tuohon tunteeseen. Suomi on minun passimaa, mutta nyt minulla on monta henkistä kotipaikkaa. Kuulun kaikkialle ja en minnekään.

Vuosi Australiassa ei ollut lähellekään sellainen, kuin suunnittelin. Siihen on mahtunut paljon naurua, itkua, hammastenkiristelyä, ärtymystä, iloa, jännitystä, aivan kaikkea. Omaehtoista matkustelua ei tullut maassa paljon tehtyä, vaan jouduttiin menemään sinne, mistä saatiin vapaaehtoistöitä. Vaikka vapaaehtoistyö kasvatti Australia-tietoisuutta, ei se ollut aivan sitä, mitä me Annan kanssa odotimme reissulta. Rahattomana oli vaikea olla, mutta onneksi saimme kumpikin töitä Sydneyssä. Lisäksi työni on paras, joka minulla on pitkilleen ollut, joten olin suhteellisen tyytyäinen elämääni. Sitten kohtasin muunlaisia ongelmia, ja nyt kun viimein olen suurimmaksi osaksi päässyt niisäkin eroon ja katselen maailmaa jälleen neutraalilla mielialalla, huomaan, että onkin aika pakata laukut ja lähteä takaisin Eurooppaan. Syyskuun lopusta asti olen luonut omaa pientä todellisuuttani täällä miljoonakaupungissa maailman toisella laidalla, olen perustanut oman paikkani tänne, mutta nyt joudun luopumaan siitä ja aloittamaan alusta, kenties maassa, josta en oikeastaan pidä ja jonne en halua jäädä. Mieliala on vähän surkea.

Siinä se on, mun paikka maailmassa. Tuo alapeti

Tämän vuoden aikana minulle on sattunut enemmän asioita kuin koko elämässäni ennen Australiaan tuloa, tai ainakin se tuntuu siltä, koska kaikki on tapahtunut suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Jään kaipaamaan tapahtumarikasta reppureissuelämää, sen arvaamattomuutta ja jännitystä. Koskaan ei tiedä, mitä kulman takana on tarjolla. Onneksi ennen paluuta pitkäveteiseen Suomeen on vielä edessä kolmisen viikkoa Aasiaa, joten loopureissullakin on jotain, mitä odottaa.

Meidän huone- oma koti kullan kallis 

Perusongelma tuntuu olevan se, että minulta kai puuttuu joku onnellisuusgeeni. Olen liian vaativa, haluan kaikki tai ei mitään ollakseni onnellinen. Pitäisi oppia olemaan tyytväinen siihen, mitä on, elämään hetkessä. Sitä tulin tänne opettelemaan, mutta joudun vielä toistamaan oppitunnin.