Usein kysytyt kysymykset

Minulta on kysytty monenmoisia hassuja asioita reissujeni aikana, ja ajattelin esitellä niistä kaksi, sekä kertoa hieman erilaisten kulttuurien yhteentörmäyksestä. Viimeisessä vapaaehtoispaikassani eräs rouva kysyi, pidänkö omasta äidinkielestäni. Olin luonnollisesti aina ajatellut, että totta kai jokainen pitää omasta äidinkielestään. Tämä keskustelu ja kielitieteen kurssi, jolle ilmoittauduin netissä, saivat minut ajattelemaan kieltä ja identiteettiä. Totta kai rakastan suomea. Missä muussa kielessä muka on niin hauskoja ja ennen kaikkea korkeakielisiä ja hyödyllisiä ilmaisuja, kuten esimerkiksi "pilkunnussija"? Miksiköhän muuten suomalaiset ilmaisut on niin usein todella raadollisia.

Minulla on monia syitä pitää suomesta. Ensinnäkin se on ainoa kieli, jossa minulla ei ole hassua aksenttia (ja jos joku moista väittää, joutuu siitä edesvastuuseen). Eli  kun menen kauppaan Suomessa, mun ei tarvitse joka kerta erikseen selittää, mistä kaukaa olen kotoisin. Toisekseen se on ainoa kieli, jolla pystyn keskustelemaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä ja jos joku kritisoi sanavalintojani, niin siitäkin tulee edesvastuuta. Lisäksi suomi on kieli, jolla kommunikoin perheen ja sukulaisten kanssa, se tunnekieli, jolla ajattelen ja johon palaan kun olen väsynyt, vihainen, järkyttynyt, poissa tolaltani jne. Eräänä yönä heräsin, kun Anna käveli meidän huoneessa ja minulle tuli ensimmäisenä mieleen englanniksi "what's wrong". Olin monta minuuttia ihan lukossa, koska en tiennyt, mitä kieltä minun pitäisi puhua. Niinä harvoina kertoina, kun näen unia englanniksi, herään hämmentyneenä siihen tunteeseen, että päässä joku mutteri on väärässä paikassa.

Toinen hassua laatua oleva kysymys on kysymys siitä, onko Laura mun oikea nimi. Tätä kysyttiin erityisesti Koreassa, missä on tavallista ottaa länsimaiselta kuulostava nimi, jos tekee töitä länkkärien kanssa. Mutta on sitä muuallakin kysytty. Joka tapauksessa, kyllä se vaan niin on, että kyseessä on oikea nimi. Haluutteko nähdä mun passin vai mitä? Ilmeisesti Laura ei sovi suomalaisten nimien kategoriaan. Ikävä totuus kuitenkin on, että se oli yksi tavallisimmista tyttöjen nimistä 80-luvun loppupuolella. Jos huutaa kadulla "Laura!", niin tusina mun ikäistä tyttöstä kääntyy katsomaan.

Ja lopuksi yksi asia jota todella kaipaan Suomesta ja joka ei ole ruisleipä. Hiljaisuus. Australiassa ja reppureissaajien keskuudessa vallitsee sosiaalinen, rupatteleva kulttuuri. Tämän kulttuurin tarve kommentoida vähän kaikkea väsyttää henkilöä, joka tulee kulttuurista, jossa on kohteliasta jättä ihmiset rauhaan. Päivänä eräänä puristin sitruunasta mehua veteeni ja eiköhän yksi puhelias matkatoveri jo ollut siinä mainitsemassa, että "ai, laitat sitruunaa veteen". Niin. Tiedetään. Näenhän tämän itsekin, joten ei sitä ole pakko mainita. Vähän kuin aksenttini. Tiedän, että puhun englantia aksentilla, ja se on lakannut hämmästyttämästä minua aikaa sitten. Välillä tuntuu, kuin joku koko ajan selostaisi elämääni yleisölle. ("Nyt se pakkaa matkalaukkuaan, mihinkä se on lähdössä"). Ja silloin haluan mennä paikkaan, jossa ihmisten ei ole pakko yrittää täyttää joka ikistä yli kaksi sekunttia kestävää  hiljaisuutta sisällöttömällä höpinällä.