Ruisleipää ja Fazerin sinistä

Varasin talvilomareissun Suomeen, voitteko kuvitella. Maaliskuussa sitten nähdään. Alunperin ajatus oli mennä Kreikkaan, mutta tässä toinen voitteko kuvitella. Ei huvittanut. Ei yhtään huvittanut. Luin, että jos on jatkuvasti reissun päällä, voi tulla matka-burn out, jonka oireista tunnistin itseni ihan täysin. Ei vaan jaksa kiinnostaa. Kreikka on varmasti ihan mahtava paikka, mutta haluan mennä siine joskus myöhemmin, kun toivottavasti olen parantunut matkaväsymyksestäni niin, että pystyn oikeasti nauttimaan Kreikka-kokemuksestani. Joten varasin lennon Suomeen, koska siellä on ruisleipää ja Fazerin sinistä. Niin, ja perheenikin on siellä. 

Hävettää tunnustaa, että yksi suurimmista motivaattoreista varata lippu Suomeen oli ruoka. Ei sillä, että Tsekin ruuassa olisi mitään vikaa, mutta kun ei ole ruisleipää. Eikä karjalanpiirakoita, ja suklaakin on epätyydyttävää, eikä ole mämmiä, vaikka pääsiäinen on tulossa. Siitä asti, kun varasin lennon, olen ilmoittanut äidille noin joka päivä jonkun uuden ruuan, jota haluan syödä sitten, kun menen Suomeen. Äiti kirjoitti menua tunnollisesti ylös ja totesi "tämä on nyt kahdeksas asia listalla, sinä et sitten vissiin muuta meinaa tehdä lomalla kun syödä" tai jotakin sinne päin. No en meinannu, en. Ja matkalaukussa vien 20 kiloo kotimaisia elintarvikkeita mukanani Tsekkiin, ostan arkkupakastimen ja täytän sen Vaasan ruispaloilla. 

Joskus amkissa kulttuuritunneilla oli teemana se, mitä vaihtarit ja ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat kaipasivat kotimaastaan, ja melkein jokainen kaipasi ruokaa. Ei se ole ihan sama, mitä syö, kertoo tämä tutkimustulos. Itse huomasin Etelä-Koreassa opiskellessa, että aloin kaipaamaan ruokia, joihin en Suomessa halunnut koskea pitkällä tikullakaan. Esimerkiksi savulohi, jota olin koko elämäni syyttänyt päänsäryn aiheuttajaksi, alkoi yhtäkkiä vaikuttaa ruoka-unelmien täyttymykseltä. Ja kalasoppa. Ja moni muu asia, joita ei koskaan Suomessa ollessa tullut edes mieleen syödä. 

Etenkin nyt tämän puolen vuoden aikana Tsekeissä olen huomannut, miten kovasti kaipaan ruisleipää. Tuntuu, että vatsaparassa on jatkuvasti pieni ruisleivän kokoinen lovi, jota ei mikään muu ruoka pysty täyttämään. Ruisleivän puuttuminen alkaa jo syödä elinvoimaa, joten on parempi mennä täydentämään varastoja. Suomalainen ruoka ei maailmalla ole erityisen tunnettua, eikä varmaan kauhean pidettyäkään, koska se on kauniisti sanottuna ainutlaatuista ja realistisesti sanottuna omituista. Siitä huolimatta päätin omistaa postauksen oudoille ruuille, joita tämä ulkosuomalainen ja varmaan muutkin samassa tilanteessa olevat kaipaavat. 

1. Ruisleipä. Koska surullinen fakta on se, että samanlaista ruisleipää ei saa edes Ruotsista, vaikka onhan naapurienkin ruisleipä sentään parempaa kuin se, mitä manner-Euroopassa ruisleipänä myyvät, ja jossa on ruista eniten nimessä. 

Kunnon aamiainen, josta ei tule paha mieli

2. Fazerin sininen. Kyllä, suklaatakin olen kuullut usean kaipaavan. Nykyisin kuulun itsekin tähän makeanhimoisten surulliseen ryhmään. (Varmaan joku kuuli katkerat huokaukseni, äsken kun kävelin keittiöön kuorimaan appelsiinia, kämppikseni siellä tarjosi suklaata ja kuinka suunnaton olikaan onni ja ilo, kun se sattui olemaan Fazerin sinistä. Joku oli sitä asioikseen Suomesta tuonut.)

3. Suomalainen kahvi. Jota ulkomaalaiset ovat teeksikin haukkuneet, se kun tuppaa olemaan hieman laimeampaa kuin espresso-tyyppiset kahvit. Ja kahvi tulee tietenkin juoda Muumi-mukista. Tai jostain muusta kotimaisesta kupista. 

Mörön makuista kahvia

4. Karjalanpiirakat. Maailman todennäköisesti roisimman näköinen leivonnainen. Kunhan Suomeen menen, näitä urakalla leivon ja syön. Karjalanpiirakoiden tekeminen ei sinällään ole teknisesti kovin vaikeaa, mutta sähköuuni ei välttämättä kuumene tarpeeksi. Piirakat vaatii kovan lämpötilan, ettei niistä tule sitkeitä kuin tossunpohjasta. Näin ainakin kerrotaan. 

5. Mämmi. (Jos karjalan piirakat näyttää eräältä toiselta piirakalta, niin mämmi näyttää siltä, että se on jo kerran syöty) Yritin ehdottaa äidille, että olisi ostanut jouluksi mämmiä, mutta ideani tyrmättiin, "koska nyt on joulu ja mämmi on pääsiäisruokaa ja johan minua hulluna pidettäisiin, jos joulun alla mämmiä kyselisin kaupasta". 

Mämmiä...

6. Salmiakki. Se nyt ei ole ruoka, koska se on ammoniumkloridilla maustettua lakritsia, mutta sitäkin on ikävä. Harmi, ettei kämppikseni kaveri tätä ymmärtänyt tuoda. Tai ehkä ihan hyvä vaan, salmiakin väärinkäyttö nostaa verenpainetta ja aiheuttaa epämiellyttävää läpätystä sydämen alueella. Esimerkiksi Japaniin salmiakki ei  rantaunut, koska maan elintarvikeviranomaiset pitivät sitä ihmisravinnoksi kelpaamattomana. Jokainen voi miettiä omalta osaltaan, kannattaako siihen koskea. 

7. Marjat. Mustikat, puolukat, karviaiset, viinimarjat, karpalot, lakat. Näin viime yönä unta, että istuin meidän puutarhassa kyttäämässä viinimarjojen kypsymistä, toivoin, että ne kypsyisivät, ennen kuin lentoni lähtee, mutta ne pysyivät sinnikkäästi raakileina. Tuttu toive myös valveilla olevassa maailmassa. Olen jäänyt paitsi karviaisten sadosta jo monena vuonna. Ja ruoka on ilmeisesti muodostamassa pienehköksi pakkomielteeksi. 

Eikä se lista tähän lopu, mutta kirjoittaminen loppuu, koska tällainen ruuasta puhuminen aiheuttaa psykologisen nälän, joka johtaa ihmisen syömään, vaikka ei oikeasti tarvitsisi ja tiedättekös miten sitten käy. Niin, sitten lihoo. Niin kuin minulle tulee käymään tulevalla lomallani. 

Suomi 100

Keskiviikkona oli suurlähettilään residenssissä Suomi 100-pippalot, joissa kävin. Juhliinhan on varustauduttu vuodesta 2016 asti, ja miksikäs ei. Ei jokainen elä satavuotiaaksi, ja tässä epävakaavaassa, muuttuvassa maailmassa sama pätee myös maihin. Residenssi oli tupaten täynnä juhlakansaa, tuntui että puolet Suomesta saattaa olla täällä Prahassa muuten. Praha muisti Suomen suurta päivää valaisemalla Tanssivan Talon sinisellä ja valkoisella.

Kuten varmaan aikaisempina vuosina olen maninnut, itsenäisyyspäivä on varmaan vuoden ainoa päivä, jolloin voin täysin unohtaa Suomi-kritiikin ja vain olla iloinen ja ylpeä maastamme. Ehkä se ei ole paras paikka minulle juuri tällä hetkellä, eikä mikään mahti maailmassa saa minua ajattelemaan positiivisia ajatuksia talvesta, mutta on siellä paljon hyvääkin. Kansainvälisesti vertailtuna olemme kuitenkin modernin ajan "voittajia". Koulutusjärjestelmä niittää kunniaa maailmalla, ja omia koulutusjärjestelmiään kehittävät valtiot ovat ottaneet siitä oppia. Koulunkäynti on ilmaista yliopistossakin (vaikka jotain puhetta kai lukukausimaksuista on ollut).

Suomi on yksi maailman parhaista maista olla tyttö. Naiset käyvät töissä kodin ulkopuolella, osallistuvat poliittiseen- ja kulttuurielämään, ihan kaikkeen. Suomi oli maailman ensimmäisten maiden joukossa myöntämässä naisille äänioikeuden noin vuosikymmen ennen itsenäistymistä (feministi minussa kysyy mikä helvetti siinä kesti niin kauan ja miksei äänioikeuden satavuotisjuhlia juhlittu???). Ja vaikka itse toki olen sitä mieltä, että maailma saisi arvostaa  naisia enemmän, niin täytyy myöntää, että tasa-arvo on hyvällä alulla Suomessa ;). Eipä siellä yleensä kuule typeriä kommentteja kuten "ei tytöt tähän pysty" tai "ei tämä ole naisille". Tytöistä voi tulla ihan mitä he haluaa. Ja jos ei halua olla mitään, niin sekin on ihan OK, onhan meillä fantastinen sosiaaliturva.

Suomi on turvallinen maa. Liikenne ei aseta henkikultaa riskiin, eikä liioin ole vaaraa siitä, että joku tappaa, mukiloi tai ryöstää. Itse asiassa on todennäköisempää joutua perheväkivallan uhriksi tai saada kaverin puukko selkäänsä kuin tulla tuntemattoman pahoinpitelemäksi kadulla. Sitä voimme kaikki tutkia tunnoissamme, onko se hyvä asia.

Mitä sitten sanonkin tai ajattelen Suomesta, ei voi kuin olla kiitollinen siitä, että olemme itsenäisiä. Vaikka sen usein ottaa itsestäänselvyytenä, ei ole loppujen lopuksi kovin kauan siitä, kun asiat olivat toisin. Isoisovanhempani olivat syntyneet Venäjällä (tai siis Suomen autonomisessa suurruhtinaskunnassa, mikä käytännössä oli sama asia). He kävivät venäläistä koulua, jossa ei saanut puhua suomea. Kun isoisäni syntyi, Suomi oli 5-vuotias ja toipui verisestä sisällissodasta. Kannattaa myös muistaa, että jonkin aikaa sotavuosina saattoi mielessä häälyä epäilys, säilytäänkö itsenäisinä. Isoisä meni sotaan, kuten koko hänen sukupolvensa, ja heitä on kiittäminen siitä, että vältyimme Baltian maiden ja Itä-Euroopan kohtalolta. Ollaan niitä harvoja valtioita, jotka ovat pystyneet sanomaan Neuvostoliitolle ei kiitos. Kuuluu sanottavan, että sota auttoi suomalaisia unohtamaan sisällissodan traumat. Mikä vain osoittaa sen, että vihollisen vihollinen on ystävä.

Kuis menee

Suunnittelin Suomi-blogin kirjoittamista, mutta jotenkin en jaksanut innostua aiheesta. Nyt olen muuttamassa Tsekkeihin töihin, ja the Daily Immigrant keskittyy jatkossa elämään Tsekeissä, mutta tarj´koitus on myös kirjoittaa Suomi-aiheista blogia, kenties jossakin toisessa alustassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänään yritin kyhätä kasaan raporttia terveydentilastani ennen työn alkua olevaan terveystarkastukseen. Itse asiassa en saanut aikaa koko terveyskeskukseen ennen työn alkua, ja siitä se ajatus sitten lähti, Ehkä voisin päästä helpolla ja kirjoittaa oman epikriisini itse. Mulla ei oikeastaan ole paljon tietoa raporttiin, sillä lääkärissäkäyntini ovat viime aikoina olleet ympäri maailmaa, enkä todellakaan aio alkaa kyselemään esim. Koreasta, josko vielä löytyisi dokumentti vuonna 2011 sairastamastani korvatulehduksesta. Siispä väärentämään raporttia. Menin e-kantaan ja kopioin potilaskertomukseni sieltä, laitoin ne kivannäköiseen pohjaan ja käänsin itse englanniksi. Väärennös- ja petostyö vei tunnin, mutta sitten saavutuksestani ylpeänä kävin kirjastolla printtaamassa paperini. Ja pian sen jälkeen firma laittoi viestin, että en oikeastaan tarvitse mitään dokumenttia, jos ei sellaista ole, voin vain selittää lääkärille viimeaikaiset vaivani. Voihan vee. Mutta se oli tosi taitava väärennös joka tapauksessa..

Australia muutti minua aika paljon. Koskaan aiemmin ei olisi tullut mieleenkään ryhtyä edellä kuvattuihin toimenpiteisiin, olisin mennyt kiltisti terveyskeskukseen ja pyytänyt raporttia sieltä, sitten maksanut itseni kipeäksi paperin käännättämisestä. Yksi tavoite Australiaa ajatellen oli tulla rennommaksi ja stressata vähemmän, ja taisin päästä tähän tavoitteeseen helposti. Muutan parin viikon päästä, enkä ole alkanut etsiä kämppää yms, eikä edes vanne kiristä päätä. Vielähän tässä on aikaa.

Entäs sitten?

Australia-vuosi on ohi ja olotila vähintääkin tyhjä ja toivoton. Ei oo töitä, ei oo asuntoo, eikä juuri muutakaan. Onneks on kuitenkin vähän rahaa tällä kertaa. :) Yleensä on mukava käydä täällä meillä kotona, mutta nyt kun jatkosuunnitelmat puuttuvat, en oikein osaa innostua ajastani täällä. Ehkä siitä tulee liian pitkä? Australia oli elämäni suurin suunnitelma. Ajattelin aina, että Australiassa on jotain minulle, että jotain ilmaantuu vuoden aikana, keksin viimeinkin, mitä haluan tehdä. Olin kerran elämässäni positiivinen ja katsokaa kuinka kävi. Australiassa ei ollut minulle mitään, eikä vuoden aikana ilmaantunut mitään. Mutta se siitä.

Syksy

Mietin, mitä teen tälle blogille sillä aikaa, kun suunnittelen tulevaisuuttani. Ajattelin kirjoitella suomesta, mutta pelkästään englanniksi, koska oletan suomalaisten tuntevan oman maansa. Sitten innostus Suomea kohtaan jäi jonnekin Bangkokin ja Helsingin välille, lentokentällä tunsin pelkkää ahdistusta tänne paluusta. Nyt kuitenkin ajattelin, että kirjoitan Suomesta, englanniksi. Mikäli lukijoita ilmenee useampi kuin yksi tai kaksi, jatkan Suomi-juttuja, kunnes lähden uusien tuulien mukaan. 

Itsenäisyyspäivän postaus- Koti-ikävä?

Olen asunut lähinnä ulkomailla muutaman vuoden. En ole enää pelkästään suomalaisen yhteiskunnan kasvatti, minua ovat muokanneet Etelä-Korea, Puola, Irlanti ja Australia. Siitä huolimatta olen edelleen niin suomalainen kuin olla ja voi. Mitä suomalaisuus on, ja mitä asioita kaipaan Suomesta?

Suomalaisuus on sisukkuutta. Kykyä jatkaa siitäkin huolimatta, että suunnilleen kaikki mahdollinen on meitä vastaan. Taistelutahtoa. Jos ei itse usko itseensä ja omaan asiaansa, niin miten voi olettaa, että muut uskovat. Sisulla pärjää aina, se on moneen kertaan huomattu juttu.

Suomesta kaipaan suomalaisten suoruutta. Meillä sanotaan asiat niin kuin ne on, yleensä silloinkin, kun sanottava ei kenties vastapuolta miellytä niin paljon. Anna kertoi, että nuudelimarkkinoilla heille oli sanottu, että henkilökunta saa kojuilta ruokaa pyytämällä. Mutta Australian tyyliin kojulle kuuluu mennä lirkuttelemaan omistajien kanssa ja tyynesti odottaa, että he hyvän hyvyyttään tarjoavat ruokaa. Suomessa saattaisi joutua lirkuttelemaan jonkun aikaa, koska ihmiset eivät osaa/ole tottuneet/ole kiinnostuneet/ lukemaan rivien välustä, mitä itse kukakin haluaa. Jos ei ole suuta sanoa, mitä on vailla niin äkkiä jääpi ilman. Sellaista suoruutta kaipaan. Ihmiset ovat erilaisia, täällä teeskennellään enemmän ystävällisyyttä oman edun tavoittelun nimissä. Suomalaiset on reiluja, kenestä me ei tykätä, se me tapetaan.

Suomalaista ruokaa kaipaan myös. Joo, ei oo yleensä maailmalla tunnettua viimeistä huutoa olevaa muotiruokaa, mutta suomalainen ruoka on se, millä tämä tyttö kasvoi aikuiseksi. Yksi päivä tässä kun mieleni pahoitin, niin onneksi löytyi marketista ruotsalaista näkkäriä. Suomalainen ruoka on lohturuokaa. Kuka olisi tuota uskonut pureskellessaan näkkäriä ala-asteen ruokalassa.

Sauna. Voi sauna. Sinne on hyvä mennä rentoutumaan, vaihtamaan kuulumisia, olemaan surullinen, iloinen, onnellinen, ihan mitä tahansa. Suomalaisten neuroottinen yksityisyyden tarve ei ulotu saunaan asti, siellä voi kaikessa rauhassa istua kylki kyljessä vaikka vähän tuntemattomienkin kanssa. Peseytyminen ilman kunnon hikoilua on ihan joutavaa.

Suomen kesääkin välillä ikävöin. Sitä kylmää, lyhyttä ja harmaata. Mutta kun muualla ei ole yötöntä yötä. Minulle se merkitsee kesää. Haluan, että aurinko paistaa kello kolmelta aamuyöllä. Piste.

Näitä maisemia kaipaan

Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä, perhe ja ystävät. Mulla on vaan yksi perhe, vaikka matkalla kiintyy moniin ihmisiin, niin ei sitä alkuperäistä perhettä kukaan korvaa.

Tätä näkyä en kaipaa lainkaan 

Hyvät ja huonot uutiset

Irlanti: "Gardailla uusi epäilty Dublinin paloittelusurmassa"

Etelä-Korea: "Kim Ha-Neul ja Lee Seo-Jun: häät ensi kuussa"

Suomi: "Eduskunta suunnittelee tuloveroprosentin nostamista ensi hallituskaudella"

Poland: jotain samanlaista kuin Suomessa

Australia: jotain hyvin samanlaista kuin Irlannissa

Jotkut asiat vaan jaksaa kuohuttaa verta

Siinä esimerkkiotsikoita tapahtumista, jotka ylittävät uutiskynnyksen eri maissa. Kun muutin Irlantiin, ajattelin uutisten perusteella, että joka nurkalla vaanii irkkumafian palkkatappaja ja lähdin töistä kotiin vasta, kun olin ensin Irish Independentistä varmistanut, ettei meidän naapurustossa oltu päivän aikana otettu hengiltä ketään. Sitten kämppikseni ystävällisesti selitti, ettei kyse ollut siitä, että Irlnnissa olisi pelkkiä hulluja murhaajia, vaan siitä, mistä media päättää kirjoittaa. Ja toden totta, Irlannin murhatilastot ovat samaa luokkaa kuin Suomen, Suomi jopa johtaa murhalla parilla. Siitä huolimatta Suomen lehdistö kirjoittelee mieluummin hallituksen vatvomista päätöksistä, joilla yleensä on jotain tekemistä rahan kanssa. Ehkäpä Suomen murhat eivät ole kovin kiinnostavia, koska kyseessä on edelleenkin maa, jossa on todennäköisempää joutua perheenjäsenten ja ystävien tappamaksi kuin kadunkulkijan tappamaksi. Siksi meillä onkin sanonta "onko tämä suvun tappelu, vai saako kaikki osallistua". Irlannissa uutisoidut rikokset liittyvät yleensä jengien välienselvittelyihin, tai känniriitojen nopeaan eskaloitumiseen. (vaikka kyllä Suomessakin tuota jälkimmäistä sorttia varmasti riittää). 

Eli siis Irlannissa puolet maan pinta-alasta on pysyvästi rikostutkintateipin eristämää ja Suomessa vedetään nuottaa 0.00001% muutoksista toimeentulotukeen, opintotukeen, verotukseen jne. Koreassa ollaan Pohjois-Korean tempausten lisäksi kiinnostuneita siitä, kuka deittailee ketä, ja kuka aikoo olla tarpeeksi rohkea purjehtiakseen avioliiton ah niin auvoisaan satamaan kenen kanssa. 

Puolassa en koskaan tullut seuranneeksi uutisia, mutta olettaisin niiden liikkuvan aika paljon politiikassa, vähän Suomen malliin. Ja täällä Australiassa toistuu Irlannin tyyli. Telkkarissa on vaan säätiedotukset, murhauutiset ja MasterChef. Taidan muuttaa Ruotsiin. Ruotsin uutisissa on asiaa laidasta laitaan. 

Tohtorien tutkintoja

Kävin tänään testaamassa Australian terveyspalvelut ensimmäistä kertaa, koska korvaan koskee. Korvassa ei ollut mitään muuta vikaa, kun jotenkin oli naarmuuntunut, sama vaiva oli aiemmin Koreassa. Lääkärikäynti innoitti kirjoittamaan vertailevan tutkielman terveydenhuollosta eri maissa, olenhan käynyt lääkärissä vähän joka puolella maailmaa. (Siitä en ole varma, kannattaako aiheella ylpeillä.)

Aloitan a:sta, eli Koreasta. Korea on pikkuvaivoja sairastavan paratiisi, sillä maan tapana on mennä suoraan spesialistille vaivassa kuin vaivassa. Jos siis korvaan koskee, niin mennään korvalääkärille jne. Lääkärille pääsee menemällä terveyskeskukseen, joita on joka korttelissa ainakin kaksi. Se on sitten eri asia, onko minulla ja lääkärillä yhteistä kieltä, mutta koska en anna pikkuasioden masentaa itseäni, enkä tosiaan halunnut maksaa kansainvälisestä sairaalasta kansainvälistä hintaa, menin aina paikalliselle lääkärille. Yleensä joka paikassa oli joku Jenkeissä opiskellut, joka puhui englantia.

Kun kirjoitin, että lääkäriin pääsee menemällä paikan päälle, tarkoitin juuri sitä. Ajanvaraus ei ole välttämätöntä. Usein vain pumpsahdin terveystalolle, kun minulla oli aikaa ja sain reseptiasiat sun muut kuntoon vain vaivaisen vartin odottelulla. Miten tämä on käytännössä mahdollista- ei aavistustakaan, mutta kuluttajan näkökulmasta homma toimii. Spesialistivisiitti keventää kukkaroa oman kokemukseni mukaan 10000-20000 wonin verran, mikä karkeasti on 7-14 euron välillä. Somasti pakatut pikku huumepussit (kuva alla) saa mukaan kulma-apteekista. Koreassa ollessa emme ikinä tienneet, mitä meille syötettiin. Naureskeltiin vaan, että lienee jauhettua lohikäärmeen häntää ja saviruukkua. Mitä ikinä olikin, niin aikankin tehosi sukkelaan. Pistää epäilemään, oliko satsiin luikahtanut esim. opiaatteja.

Suomessa varaan ajan ja odotan silti sen pakollisen akateemisen vartin, koska ajat on yleensä myöhässä, ja koska ainakin kahdella potilaalla on sama aika samalle lääkärille, ja lisäksi maksan enemmän yleislääkärikäynnistä. Mainittakoon kuitenkin, että reseptien uusiminen onnistuu yleensä ilmaiseksi.

Puolassa minulla oli firman sairasvakuutus, jonka turvin pääsin ilmaiseksi yksityiselle klinikalle hakemaan sairaslomalappuani. Lääkärit puhuivat englantia ja kokemukset olivat ihan positiiviset, joskin kolmen tunnin bussissa istuminen sairaana hieman himmensi systeemin loistoa, sillä vapaita aikoja ei välttämättä ollut lähiklinikalla silloin, kun itselle sopi. Ehdotonta plussaa oli nettivarausjärjestelmä, josta pääsi valitsemaan lääkärin ja kellonajan joutumatta jonottamaan pitkäpiimäisellä palvelulinjalla. Informaatioteknologia tekee introvertin elämästä niin paljon parempaa.

No sitten Irlantiin, jossa sairaslomalappua hakiessani kysyin, voinko lentää sairaana Amsterdamiin. Lääkäri siihen totesi, että kyllähän se toki onnistuu, mutta ehdotti, etten käyttäisi kovin paljon huumeita, kun kerran olen jo sairas. Siis eikö lääkärin kuuluisi sanoa, ettei huumeita pidä ottaa missään olosuhteissa? Lähdin klinikalta hieman huolissani Irlannin kansakunnan tilasta. Tämä loistava neuvo maksoi kolmisen kymppiä, josta puolet korvasi firman maksama sairasvakuutus.

Ja entäs sitten hintataso täällä Australiassa, jossa kaikki maksaa automaattisesti mansikoita? Reissu ei maksanut mitään, sillä minulla on paikallinen Medicare-kortti, elikäs perusterveydenhuoltokuluni laskutetaan suoraan Australian valtiolta. Mikä siinä, en minä tuota surra taida. Ei tarvitse lähteä matkavakuutuksen kautta hakemaan omiaan pois. En taida edes kehdata hakea 4 euron särkylääkekuluja matkavakuutuksesta.

Arkista aherrusta

Tää kiertolainen/irtolainen on tällä hetkellä Suomessa lepäilemässä laakereillaan, ja nyt kun on aikaa, niin en ole tullut tietenkään tehneeksi mitään, vaikka tarkotus oli esimerkiksi edistää blogia muutamalla tekstillä. Nyt kuitenkin on mukavan aurinkoinen päivä ja sen sijaan, että menisin ulos esim. haravoimaan ja olemaan asuinyhteisölleni hyödyksi, lukkiudunkin koneelle ja viimeistelen tämän tekstin, jonka näköjään aloitin jko Irlannissa tammikuussa..

Kuvitus ei liity millään lailla tekstiin, ainaisessa kesän kaipuussa teki vaan mieli laittaa tämä

Aiheena on tällä kertaa se, millaista ulkomailla asuminen on. OK, aika nuiva aihe, myönnettäköön, mutta aihe kumpuaa lähinnä siitä, että vaikka seikkaileminen on kivaa, ja monesti kuulen, että olen onnekas, kun minulla on mahdollisuus matkustaa, niin siellä ulkomailla on myös se ihmisen pahin vihollinen, eli arki. Ja kaikki arkipäivän ongelmat, joista nyt siis aion kirjoitella.

Jos nyt ihan a:sta tai muinaisista roomalaisista (eli siis ihan alusta) aletaan, niin siellä on tietysti lentolipun varaaminen. Lentolipun varaaminen ON helppoo oikeesti, sen kun valitsee kohteen, yhtiön, sopivan lennon ja maksaa sen (paitsi viime kerralla, kun luottokortin ostoraja oli liian alhaalla, enkä saanut lippua lunastettua). Kaikki mitä tulee sen jälkeen, onkin sitten eri lailla haastavaa. Ensinnäkin pakkaaminen. Mieti, että joudut mahduttamaan koko elämäsi pariin matkalaukkuun, Mitä sinä ottaisit mukaan? Itte olen mennyt lähinnä hyötyesinelinjalla. Elikkä kaikki muistot sun muut joudut joko myymään, tai pakkaamaan säilytyslaatikoihn, joille joudut etsimään paikan. Onneksi vanhemmat suostuvat säilyttämään mun tavaroita, jopa ihan maksutta. Mutta se ei poista sitä faktaa, että elämä uudessa paikassa alkaa minimaalisella varustuksella. Hyvä puoli on se, että huomaat, että ihminen tulee hyvin vähällä toimeen. Kaks matkalaukullista riittää ihan hyvin. Yhdelläkin pärjää jos on pakko.

Amsterdam illalla

Missähän mä asuisin. Mieti, jos jäät kotonasi kodittomaksi, yleensä joku ystävä, tuttava, sukulainen, perheenjäsen tai kylänmies majottaa sut siksi aikaa, että saat jostain oman katon pääsi päälle. Mutta kun muuttaa kaupunkiin, josta ei tunne ketään, on aika saamarinmoinen kiire hommata itse oma asunto, koska kukaan ei tarjoa majoitusta, koska et tunne ketään. Ja usko pois, hostellielämä käy kalliiksi ja kuluttavaksi jossain vaiheessa. Plus, on kyllä hyvin haastavaa hommata asunto olematta kohdemaassa, sillä aika moni vuokranantaja haluaa nähdä tyypin, joka muuttaa hänen sijoitusmielessä hankkimaansa kiinteistöön.

Mistähän mä saan puhelimen, netin, sähköt, kaasun jne. Ilman, että joudun sitoutumaan vuoden sopimukseen. Mistähän mä saan terveydenhoitoa, jos tuun kipeeks. Ja mistähän mä saan kaikissa näissä tapauksissa palvelua kielellä, jota ymmärrän. Ajattele, ettet voisi selittää lääkärille, mikä sussa on vikana. Pelottavaa, eikö totta?

Eräänä syksynä Prahassa

Mistähän mä saisin kavereita? Ei tarvinne selitystä. Ajattele, että joutuisit rakentamaan koko sosiaalisen verkostosi alusta joka toinen vuosi. Se on melko opettavainen kokemus. Vaikka uusien ihmisten tapaaminen on toki elämää rikastuttavaa, on se samalla aika väsyttävää, ja itsellä on usein mukana pelko, että entä jos ei tapaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa oikeesti viihtyy, sellasia ihmisiä, joiden kanssa on edes jotain yhteistä? Ja jossain mielen perukoilla ikävöi koko ajan niitä ihmisiä, jotka väkisinkin jättää matkan varrelle, kun pakkaa laukkunsa ja lähtee vaeltamaan.

Mitenkähän mä hoidan kaikki paperiasiat, verotukset sun muut sellaiset. Puolassa asuessa ei tullu veroilmotuksen täyttämisestä mitään, onneks oli puolaa taitava ystävä apuna. Moni muu asia oli yhtä lailla pelkästään paikallisella kielellä, edes maahanmuuttovirastossa ei puhuttu muuta kuin puolaa. Se pisti miettimään, että paljonkohan nuo puolalaiset itse asioi maahanmuuttovirastossa?

Siinä oli pikku pätkä aiheesta arki ulkomailla, toki tarinaa voisi jatkaa vaikka millä mitalla, mutta en ala blogiteksteilläni kilpailla pituudessa Waltarin tai Päätalon kirjallisuuden kanssa, että antaa aiheen nyt jo olla. Kivaa kevättä kaikille! :)

Ja sokerina pohjalla lyhtyjä Soulissa