Mahtava Mekong

Lapsena koulussa rakastin maantietoa. Olen aina tuntenut vetoa kaukaisiin, eksoottisiin paikkoihin. Mekong on yksi niistä paikoista. Pelkkä nimi riittää luomaan mielikuvan viidakkoisesta maaseudusta, jonka läpi joki hiljalleen virtaa. Lapsena maantietoa opiskellessa en toki koskaan uskonut, että jonakin päivänä istuisin veneessä Mekong-joella matkalla joessa olevalle saarelle lounastamaan. Elämä on täynnä yllätyksiä!

Pientä Mekong-faktaa ennen kuin siirryn oman reissuni kuvailuun. Ensinnäkin Mekong alkaa jo Tiibetissä, mutta kukaan ei ole onnistunut pääsemään aivan alkulähteelle, joten joen tarkkaa alkamiskohtaa ja näin ollen joen kokonaispituutta ei tiedetä. Tiibetin jälkeen on Kiinan vuoro, ja Kiinasta joki jatkaa matkaansa Myanmarin, Thaimaan, Laosin, Kambodzan ja Vietnamin kautta Etelä-Kiinan mereen. Laskutavasta riippuen Mekong on maailman 10-12. suurin joki. Kirkasta, sinistä vettä kaipaaville Mekongin alajuoksu saattaa kuitenkin olla melkoinen pettymys, sillä matkallaan Kiinasta Vietnamiin joki kerää niin paljon irtonaista maa-ainesta, että sen väri muuttuu samean ruskeaksi. Maa-aineksen lisäksi mukaan näytti lähteneen kokoelma muovisia pulloja, tyhjäksi kaluttuja kookospähkinöitä ja muutama muovinen sandaali.

Mahtava Mekong 

Mekong-retki tapahtui torstaina, eli siis eilen. Aamiaisen jälkeen odotin, odotin ja odotin matkaopasta, joka viimein joskus kahdeksan jälkeen puoli tuntia myöhässä aikataulusta ilmestyi noutamaan minua ja muita reissaajia. Mietin, mistä minua ressukkaa suomalaista rangaistaan, kun viime aikoina elämäni on ollut täynnä tapaamisia, joista toinen osapuoli myöhästyy. Päätin olla ahdistumatta asiasta ja nauttia reissusta.

Opas oli puhelias heppuli, jonka suurin murhe omassa elämässään tuntui olevan se, että hän oli syntynyt vuonna 1985, eikä vieläkään ollut ehtinyt naimisiin. Opas vitsaili, että Buddhan temppelissä, jossa pysähdyimme matkalla, jokainen matkalainen voisi rukoilla itselleen poika-/ tyttöystävää, ja jos sellainen jo sattui olemaan, niin miksikäs ei pyytäisi toista. Ei se nähkääs oo tyhmä, joka pyytää. Kävin Buddhan temppelissä, mutta päätin jutella Buddhalle raha-asioista.

Buddha valmiina kuuntelemaan asiaasi

Vĩnh tràng on yksi alueen kuuluisimmista temppeleistä

Temppelivisiitin jälkeen könysimme jälleen minibussiin, ja ajoimme kaupunkiin nimeltä My Tho, josta hyppäsimme pieneen jokilaivaan, joka vei meidät saarelle tutustumaan kookoskarkkien valmistukseen. Tässä välissä mainittakoon, että Vietnamissa ero maaseudun ja kaupungin välillä on suurehko. Saigon on kuin mikä tahansa eteläinen suurkaupunki, vilkasliikenteinen, hektinen, täynnä elämää. Maaseutu näyttää ainakin meikäläisen silmissä huomattavasti köyhemmältä, elämän tahti on hitaampi. Pitkin tienvieruksia voi nähdä ihmisiä torkkumassa riippumatoissa, juomassa teetä ja jutustelemassa. Toisaalta, Ho Chi Minhin jokainen kadunkulma on täynnä eläkeikäisiä henkilöitä, joiden päällimmäisenä tehtävänä on ilmeisesti seuran pitäminen toisilleen.

Kauppala temppelin vieressä

Saari, jolla vierailimme, sisälsi ainakin yhden kapungin. Menimme satamasta kaupunkiin hevoskärryillä.  Hieman kaupungin ulkopuolella kokoonnuimme jättimäiseen ulkoilmaravintolaan syömään lounasta. Paikallinen arkkitehtuuri on vähintäänkin kiinnostavaa. Täällä etelässä harvemmin tulee niin kylmä. että olisi perusteltua rakentaa kylmän pitävä talo. Useat maaseudulla näkemäni (etenkin vanhat) rakennukset olivat avoimien ovien sorttia. Siellä täällä saattoi yksi seinä puuttua ja joissakin rakennuksissa, etenkin kaupoissa ja ruokaloissa, oli pelkkä katto. Erään ravintolan käsienpesuallas nojasi onnellisena puunrunkoon ilman sen suurempaa tarvetta rakentaa sen ympärille muuta suojaa. "Kylpyhuone kaakelointia vaille valmis", eiks vaan?

Lounaan jälkeen makasin apaattisessa koomassa suunnilleen tunnin sulatellen napaani ahtamaa jättiannosta. Ylensyönti täällä taipuu vielä tavaksi, joka kulmalla on joku ravintola, missä pitäisi ehtiä maistelemaan paikallisia erikoisuuksia. Reippaimmat reissaajat kävivät pyöräilemässä saarella, mutta meikäläinen jaksoi raahautua ainoastaan noin kymmenen metrin päässä olevalle krokotiilifarmille toteamaan, että krokotiilitkin olivat päättäneet ottaa pikku tirtsat iltapäivän helteessä.

Kidan aukomista kummempaa aktiviteettia on näiltä sannukoilta turha odottaa

Päivälevon jälkeen oli aika siirtyä takaisin jokilaivalle, jonka kyydissä menimme toiselle saarelle maistelemaan hunajateetä. Hunajateepaikassa sai poseerata pythonin kanssa niin halutessaan. Python oli mulla kaulassa, mutta kuva epäonnistui, koska kuvaaja piteli kännykkää niin, että suojuksen kansi valahti kameran päälle, joten kukaan ei koskaan tule uskomaan, että olin niin lähellä kärmestä.

Laitetaan nyt kuva näistä mehiläisistä tänne, kun kerran python-kuva epäonnistui

Teetauon jälkeen ahtauduimme pikkuruisiin veneisiin, joilla ajelimme Mekongin kanaaleissa. Vene oli kanootin kaltainen, hieman kiikkerä kapistus, mutta matkanteko sujui joutuisasti, kun vain malttoi istua rauhassa persuksellaan. Saavuimme paikallisille markkinoille, ja saimme tuoreita hedelmiä ja teetä. Teetä siemaillessa kuuntelimme perinteistä laulua. Ja sitten olikin jo aika palata kaupunkiin. Vaikka oli kiva käydä maaseudulla, olen silti superonnellinen siitä, että olen jälleen mukavasti neljän seinän sisällä kaupungissa. Maaseutumatkailu ja mukavuuksia kaipaava bloggaaja eivät oikein kuulu yhteen, mutta pieninä annoksina kaikkea jaksaa.

PS, tiesittekö, että krokotiilit keksivät sushijunan jo vuosisatoja sitten? Joella näkee veneitä, joiden keulaan on maalattu silmät. Oppaamme kertoi, että entisaikaan joki oli vaarallinen paikka. Veneet olivat pieniä, ja aaltojen alla vaanivat alati toiveikkaat krokotiilit. Paikalliset veneilijät alkoivat maalata veneisiinsä silmiä, jotta nälkäiset krokotiilit peljästyisivät ja uisivat pois. Krokotiilien näkökulmasta joella kellui pieniä veneitä, joista jokainen sisälsi erilaisen pikku naposteltavan. Kuulostaa ihan sushijunalta, vai mitä?

Torilla

Joenrantahuvila venepaikalla