Krooniset menestyjät

Olin jo luovuttamassa koko Australia-seikkailun suhteen. En pitänyt elämästäni Sydneyssä ja kaikki vaikutti tasaisen toivottomalta, kunnes eräänä torstaina mulle soitettiin työnvälityksestä ja kysyttiin, menisinkö seuraavana tiistaina lentokentälle töihin. Totta kai menin. Kun istuin lentokentällä miettimässä elämänmenoa, nykyisestä työpaikastani soitettiin ja kysyttiin, tulisinko seuraavana päivänä haastatteluun.

Keskiviikkona siis menin haastatteluun, joka osoittautuikin työhönvalmennukseksi. Perehdytyksen päätteeksi pomo kysyi, koska voisin aloittaa. Aloitin seuraavana maanantaina. Tänään taas edellä mainitty työnvälitys oli tavoitellut mua, varmaan lisää keikkaluontoisia töitä tiedossa. Tässä maassa onni voi kääntyä koska vaan. Ikinä ei tiedä, mitä nurkan takana odottaa. Ollaan Annan kanssa silleen kroonisia menestyjiä, että yleensä onnistutaan pääsemään työhön aika helposti, siksipä olimmekin hieman hämillämme ensimmäiset kuukaudet täällä, kun töitä ei millään tuntunut löytyvän. 

Australiassa on muuten tää käsite tuutko työhaastatteluun lievästi erilainen kuin Suomessa. Kun menin hotelleja siivoamaan, mulle soitettiin, että tuutko työhaastatteluun ja haastattelun ainoa kysymys oli, että voinko aloittaa seuraavana päivänä. Samoin nykyiseen työhöni piti mennä vaan katsomaan paikkaa, mutta kun sitten viimein saavuin sinne puol tuntia myöhässä, koska eksyin hieman matkalla, mulle kerrottiin, että olinkin itse asiassa tullut koulutukseen. Sain paikan, vaikka olin myöhässä. Se ei täällä Australiassa niin haittaa. Suomessa jos haastatteluun tulee myöhässä, niin saa sanoa heipparallaa työlle, kertoo jotain motivaatiosta, jos ei jaksa edes selvittää, miten pääsee paikan päälle ajoissa.