Saako tästä edes puhua- tukku tuohta

On kiinnostavaa tehdä tutkivaa journalismia itse kussakin maassa suosittuihin puheenaiheisiin. Olen asunut viidessä maassa, ja australialaiset hakkaa varmaan kaikki muut maailman kansat yhdessä asiassa. Täällä puhutaan rahasta. Siis ihan koko ajan, ihan sama mistä aiheesta juttu alkoi, rahaan se siitä hiljalleen liukuu. Olin aina kuvitellut, että suomalaiset ovat rahatietoisia, euroista keskustelevaa sakkia, kunnes tulin tänne pallon toiselle puolelle.

Australiassa kaikessa on hintalappu. Jos täällä kehuu jonkun sohvaa, saa ensimmäisenä kuulla, paljonko se maksoi, josko se oli tarjouksessa, ostettiinko se käytettynä, paljonko siinä säästettiin rahaa jne. Jos kysyy, missä kannattaa käydä ulkona kahvilla, suosituksen mukana tulee kahvilan menu hintatietoineen. Joskus ihan odotan, että lisäinfona seuraa kyseisen kahvilan edellisen kuun tilinpäätös. Toki muuallakin päin maailmaa on normaalia keskustella rahasta, vertailla hintoja sun muuta, mutta Australiassa se tuntuu olevan kansallinen harrastus. Ihmiset ovat todella kiinnostuneita rahasta, palkoista ja hintatasosta. Välillä tuntuu, että homma menee överiksi. Jos kylässä käydessä ensimmäisenä kuulee, paljonko tarjottu päivällinen maksaa, tuntuu, että koko safkasa menee maku. Tulee väkisin mieleen, että lasku seuraa perässä. 

Suomessa rahasta puhuminen hyvän päivän tuttujen kesken ei mielestäni ole kovin tavallista. Palkkatiedot, kuukausittainen budjetti, suuremmat hankinnat sun muut ovat melko yksityisiä asioita, jotka on parempi pitää salassa, ettei naapurin Virtasta ala kismittää, kun tuo saamarin Jokinen pröystäilee tuloillaan ja menoillaan. Ihmisiä väkisin tasa-arvoistavassa ja tasapäistävässä yhteisössä ei hyvä heilu niille, jotka kehtaavat näyttää, että heillä menee muita paremmin. 

Omien ystävien kesken on tavallisempaa puhua myös tästä ikuisesta haasteesta, kuinka saada tulot ja menot kohtaamaan. Mutta me olemme amatöörejä tällä alalla, myönnetään pois. Siihen tarvitaan vakaumusta että jaksaa haastella tuohesta koko ajan. Hyvänä esimerkkinä tästä se, etten edes tiedä, kuinka paljon omat vanhemmat tienasivat, kun olivat vielä työelämässä. Rahaa aina riitti, kun jotain tarvitsi ostaa, enkä ole koskaan kuullut äitini mainostavan meidän vieraille, että ottakaa toki lisää kreikkalaista salaattia, fetajuusto ja tomaatit olivat tarjouksessa, vain 1.99 kilo! Tottahan ihmiset Suomessakin iloitsevat tarjouksista, mutta yleensä niitä hankintoja ei mainosteta vaahto suussa heti tilaisuuden tullen. Olisi jopa himean epäkunnioittavaa sanoa vieralle, että tarjoillaan sulle nyt aleruokaa, eiköhän se sulle vältä. 

Puolassakaan en muista, että raha olisi ollut jatkuvasti tapetilla, olihan meillä muutakin keskusteltavaa. Puolalaiset sanoivat usein, että heidän kansakuntansa tykkää valittaa ja kritisoida, mutta aiheet liittyivät yleensä yhteiskunnalliseen tilanteeseen, tai muuhun vastaavaan. Raha ei hallinnut joka keskustelua. Palkasta ei itse asiassa edes saanut puhua, se luki ihan työsopparissa. En tuntenut kovin montaa aitoa irlantilaista, mutta en muista niiden muutamien pääsääntöisesti puhuneen pelkästä fyrkasta. Puhuttiin säästä (en kyllä ymmärrä miksi, eihän sitä ole kuin yhdenlaista koko sateisella saarella), puhuttiin työstä, harrastuksista, koulusta jne. Mutta toisaalta tutustuin irlantilaisiin hyväntekeväisyystyön kautta, ja ehkä hyväntekeväisyydelle vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset ei ole niin innokkaita mittaamaan kaikkea kullassa. Koreassa puhuttiin ystävien kanssa kaikesta maan ja taivaan välissä. Sielläkään raha ei dominoinut ajatusmaailmaa ja keskusteluja. 

On ollut vähän hankalaa sopeutua ajatukseen, että rahasta puhutaan niin avoimesti ja niin paljon. Meillä kotona raha ei ole koskaan ollut kovin keskeisessä roolissa, minulle aina opetettiin, että rahan pitää palvella ihmisiä, eikä ihmisten rahaa. Täällä meininki tuntuu täysin päinvastaiselta. Asenne tuohta kohtaan on melkein palvova, ja jotenkin tuntuu, että myös ihmiset, joilla on ihan mukava keskitasoa parempi palkka ja kaikki perusasiat kunnossa tykkäävät jurnuttaa siitä, kuinka köyhiä ovat. Siinä sitten istut ja pidät omana tietonasi, ettei sinulla ole ollut tuloja kahdeksaan kuukauteen. Jollain tasolla rahattomuudesta valittaminen on tavallista vähän kaikkialla, mutta oman kokemukseni mukaan muualla sillä on aikansa ja paikkansa. No, niin tavallaan Australiassakin, nimittäin kaikkialla ja koko ajan.

Tätä kaikkea märehtiessä on käynyt mielessä, että ehkäpä omia rahapuheita voisi myös hieman suitsia. Erityisesti äitini epäilee, etten ajattelekaan juuri muuta kuin rahaa. Nyt vasta ymmärrän, miten puuduttavaa on, kun porukan mielenkiinto pyörii vaan yhdessä aiheesssa. Toisaalta taas, ehkä rahasta pitäisikin puhua. Ehkä se johtaa positiiviseen palkkakehitykseen ja ehkä ihmisistä tuntuu helpommalta, jos he tietävät, että heillä menee tasan yhtä hyvin kuin naapurillakin. Tai ehkä ei. En tuota osaa sanoa. Joka tapauksessa täten teen päätöksen, etten enää vingu mihin kaikkeen minulla ei ole rahaa. ja aloitan tämän uuden elämän juuri nyt. Ja ollakseni samalla avoimempi rahasta, sanottakoon, että palkkani on aina ollut keskitason alapuolella, mutta minulla on aina ollut rahaa kaikkeen mitä tarvisen ja kohtuuden rajoissa myös kaikkeen, mitä haluan.