Saattaja tarvitaan

Aamu on hassua aikaa, jotenkin oon täällä Australiassa aina ajautunut aamuvuoroon näissä vähäisissä töissäni. Tänään menin lentokentälle töihin kello kuuteen, heräilin siinä neljän aikaan ja lähdin viiden junalla duuniin. Keittiössä oli mun lisäksi vaan italialainen kämppis, joka niin ikään oli menossa töihin, raksalle totta kai. Vaan minä ja raksamiehet ollaan liikkeellä siihen aikaan, kun meidän kadun punaisten lyhtyjen naiset lopettelee yövuoron painamisen ja lähtee kotiin. Italialainen kämppis kysyi, kuinka voin tänä kauniina aamuna, johon vastasin olevani väsynyt. ”Siis ootko sä nyt vasta tulossa kotiin?” Ööh, no ei nyt ihan niinkään, mutta totta tosiaan, jotkut vasta laahustaa kotiin siinä vaiheessa, kun toiset lähtee töihin.

Olin lentokentällä tapani mukaan etuajassa. Firman yhtyshenkilö oli luonnollisesti myöhässä, hirveessä ressissä ja kouhotti vaan ympäriinsä pää kolmantena jalkana. Teki mieli huomauttaa, että stressi ei oo tuottavaa toimintaa. Työn piti alkaa kuudelta, mutta yllätys yllätys oli yön aikana (?) ollut joku viivytys, joten odoteltiin yhdeksään, että viimein päästiin alkamaan hommat. Hommat, jotka oli eilisestä asti olleet jäljessä aikataulusta, kuinkas muutenkaan. Siinä välissä ehdittiin hakea vierailija-lätkät, jotka kiinnitettiin rintapieleen. Lätkän alareunassa lukee suurilla punaisilla kirjaimilla ”saattaja tarvitaan”. Lentokentällä kun ei voi kuka tahansa käppäillä mihin tahansa oman mielensä mukaan.

Jouluvalmistelut on alkaneet

Olin porukan ainoa nainen, joten sen lisäksi, että luonnollisesti tarvitsen saattajan, sain myös helpoimman homman ikinä, tehtävänäni oli laskea siivoojien tuomat roskapussit ja merkata tulos ylös paperille. Jokainen ohikulkija kysyi hämmentyneenä ”onko tää siis tosiaan sun työ?”. Tämä siitäkin huolimatta, että olin porukan ainoa, joka tajusi, että kyllä se roskapönttö mahtuu ovesta, kun vaan sulkee kannen. Äijät olisi varmaan hakeneet lekan ja alkaneet suurentamaan ovea, jos en olisi ollut tätä vinkkiä antamassa. 

No niin, istuin siis kymmenen tuntia kirjoittamassa ylös numeroita paperille, ja vartija istui vieressäni lähes koko ajan, koska saattaja tarvitaan. Pientä draamaa meinasi tulla, kun halusin mennä vessaan ja kävi ilmi, että vartijallakaan ei ollut korttia, joka avaisi varastohuoneen oven, joten hän pyysi siivoojaa avaamaan mulle oven. ”Sähän se tässä vartija olet, ei mun kortti mitään ovea avaa”. ”No ei mulla sellasta korttia oo, mikä näitä backstagen ovia avaa, on vaan tämmönen punanen kulkukortti.” Siinä vaiheessa näin sieluni silmin, miten me istutaan koko porukalla aamuyöhön asti varastossa odottamassa, että joku löytää meidät.

Jossain vaiheessa yksi näistä vaihtuvista vartijoista sanoi, että mulla on meistä se tapahtumarikkaampi homma ja niin varmaan olikin, koska tän tyypin työ oli siis siinä, että hän istui vieressä katsomassa, kun mä kirjoitin numeroita paperiin. Hurraa. Kaikesta ihmisille maksetaankin.