Järjellä saa joskus enemmän kuin rahalla ja yksinäisyys myrkyttää mielen

Anteeksi rakkaat lukijat, tänään en jaksa olla tavanomainen sarkastinen ja ivallinen itseni. (Äitini kertoo tarinaa, että meidän suvussa kaikilla naisilla on paholaisen peilin sirpale silmässä, ja siksi meillä on kyky nähdä huonoa huumoria lähes kaikessa.) Toisinaan kuitenkin jopa mulla on vakavia ajatuksia päässäni, enkä jaksa väännellä niitä sen ivallisempaan formaattiin.

Pitää taas aluksi alkaa vaahtoamaan rahasta. Kyllä minä niin mieleni pahoitin taas kerran rahan takia. Telkkarissa nääs tuli hautajaisvakuutusmainos, jossa iloinen leski tyytyväisenä myhäili onnekkuuttaan, kun oli ollut vakuutus, kun äijä heitti henkensä. Ok, on kamalaa, jos puoliso kuolee, ja jää puille paljaille, kuten eräs vapaaehtoispaikan emäntä meille kertoi ja samaan hengenvetoon painotti, että sitten kun me tytöt mennään naimisiin, niin miehelle henkivakuutus heti. Mielestäni on silti hieman epähienoa ja kornia mainostaa hautajaisvakuutusta telkkarissa. Olisiko millään mahdollista, että tällaiset asiat hoidettaisiin hienotunteisemmin vai onko mahdollista, että itse vaan vedän herneet nekkuun liian herkästi? Niinkin on joskus kuulemma käynyt. Joka tapauksessa, jos hypoteettinen aviomieheni kuolisi ja olettaisimme, että olisin rakastanut tätä hepua, niin ehkäpä kuitenkin ottaisin ukon takaisin vaikka se meinaisi rahattomana tallaamista, ennemmin kuin henkivakuutuksesta ropsahtavat fyrkat.

Toinen rahaan liittyvä havainto on se, että liika raha tekee ihmisistä vähän imbesillejä. Töissä huomasin tämän. Mikä järki on silittää vaatteita, jotka eivät edes ole ruttuisia? Ei ne siitä yhtään hienommiksi tule. Mutta jos on varaa maksaa, on toisinaan varaa maksaa myös tyhjästä. Mikäpähän siinä. Ei se oo mun palkasta pois, päinvastoin. Taas kerran ajattelin, että raha on vaikea asia. Ilman sitä ei elämästä oikein tule mitään, mutta liikaa sitä ja sekään ei ole hyvä. Vaikka olisi kuinka paljon massia, mutta tekisi työtä, josta tulee paska olo, ja olisi ihmisten kanssa, joista tulee paska olo, niin elämä ei ole kovin onnellista. Pitää syödä hyvä ruokaa, juoda hyvää viiniä ja olla mukavien ihmisten kanssa, niin tulee onnelliseksi. Ainakin teoriassa.

Ja sitten seuraavaan saarnaamisen aiheeseen. Oon aiemmissa postauksissani jo kertoillut muutamista omituisista persoonista, joihin ollaan törmätty matkan aikana. On ollut erikoisia farmareita ja vielä erikoisempia muun alan ”ammattilaisia”. Kaikilla kummallisilla tapauksilla on ollut se yhteinen tekijä, että mielestäni nämä ihmiset ovat olleet melko yksinäisiä. Yksinäisyys kierouttaa mieltä. Jos viettää liikaa aikaa omissa oloissaan, tulee näköjään vähän suvaitsemattomaksi, ei osaa ottaa toisia huomioon, ei siedä toisten erilaisia elintapoja, ja muutenkin ajan viettäminen muiden seurassa tuottaa vaikeuksia.

En tarkoita yksinäisyydellä sitä, ettei näillä ihmisillä olisi ollut ketään ympärillään. Tarkoitan sitä, että läheisten ihmissuhteiden puute näyttäisi näivettävän sydäntä. Pinnalliset tuttavuudet ja silloin tällöin talossa piipahtavat naapurit eivät ole läheisiä ihmissuhteita. Olen aina itse ollut sitä mieltä, että yksinäisyys on hyväksi mielelle, mutta täällä olen ensimmäistä kertaa alkanut kyseenalaistaa omaa näkemystäni. Ehkä ihmisten kuuluisi kuulua johonkin, omaan laumaan, omaan porukkaan. En tarkoita pelkästään romanttisia suhteita, vaan yleensäkin sitä, että tuntee yhteenkuuluvuutta toisiin ihmisiin, ja nämä toiset ihmiset tuntevat myös yhteenkuuluvuutta.

Tiivistelmä tähän loppuun, saattaa olla, että mulla meni siihen puolet elämästä, mutta viimeinkin olen ymmärtänyt, että ihmiset on tärkeämpiä kuin raha. Elämässä tärkeää ei ole se, miten voi hyötyä muista vaan se, mitä voi itse tehdä yhteisönsä ja kanssaihmisten hyväksi. Uskokaa pois, autuaampi antaa kuin ottaa on. (Äiti voit nyt paukutella henkseleitä, aina sanot, että joskus vielä ymmärrän, mitä kaikkea rahalla ei saa.)